Voiko ajatus taiteesta olla taideteos? Pohdintaa Anish Kapoorin näyttelystä Serlachiuksella

Kuvat: Petri Hänninen

Petri Hänninen, teksti ja kuvat

”Mutta onko tämä taidetta?”

Kysymys lausuttiin seurueessamme useammasta suusta, kun olimme katsomassa Anish Kapoorin taidenäyttelyä Serlachius Kartanolla Mänttä-Vilppulassa.

Kapoorin maalaukset ovat isokokoisia ja vaikuttavia, mutta eivät ne silti ole tasoltaan korkeampia kuin taideoppilaitoksen päättötyö+. Plus perässä siksi, että Kapoor vaikuttaa käyttäneen töissään laadukkaampia materiaaleja kuin tavallinen taidekoululainen käyttäisi. Teokset eivät ole niin maailmaamullistavia, että tekijä niiden perusteella nostettaisiin yhdeksi tämän hetken merkittävimmäksi kuvataiteilijaksi. Eikä Kapoor ole maalauksillaan asemaansa noussutkaan, vaan veistoksillaan.

* *

Hyvä verrokki Kapoorin maalauksille on Heikki Marila, jonka seinämaalaus löytyy ravintola Göstasta samaisessa rakennuksessa. Marila on kansainvälisesti menestynyt suomalaistaiteilija, jonka töistä saa pulittaa kymmeniä tuhansia euroja, mutta siitä huolimatta hänen tunnettuuttaan ei voi edes verrata Anish Kapooriin. Miksi ei? Miksi Kapoor on niin kuuluisa? Molempien taiteilijoiden maalaustekniikoissa ja valmiissa töissä on jotain samaa.

Kapoor on tuonut Serlachiukselle parabolisia peilejä, jotka näyttävät katsojan nurinperin, jalat kohti kattoa. Teosta lähestyttäessä katsoja kääntyy oikein päin mutta jää pitkäpäiseksi. Vastaavia peiliefektejä ihmeteltiin kouluretkellä Oulun Tietomaassa ja Särkänniemen Metkulassa jo 1980-luvulla. Missä kulkevat tieteen, taiteen ja taikuriesityksen rajat?

* *

Mäntässä on myös esillä Kapoorin Vantablack-teoksia, joissa on käytetty valoa imevää, hiilinanoputkiin perustuvaa pinnoitetta. Musta on niin mustaa, ettei se heijasta likipäin mitään ulos itsestään, eli sen pinnalle ei jää varjoa. Näin ollen mustasta Vantablack-pinnasta ei voi erottaa sen muotoja. Edestäpäin katsottuna pinta näyttää tasaiselta, vaikka se olisikin kupera. Jälleen kyseessä on fysiikkaan perustuva illuusio.

Kapoorissa on erityistä se, että hän tulee taiteellaan hyvin toimeen. Hänen omaisuutensa on arvioitu olevan vähintäänkin kymmeniä miljoonia puntia. Jos joku muu tekisi vastaavia töitä apurahojen varassa, häntä syytettäisiin verovarojen tuhlaamisesta ja käskettäisiin mennä oikeisiin töihin. Mutta Kapoor osoittaa, että ihmiset haluavat maksaa juuri tämän tyyppisistä taidekokemuksista.

* *

Serlachiuksella käy päivittäin valtavat määrät ihmisiä, jotka maksavat (suhteellisen suolaisen) pääsylipun hinnan tai käyttävät museokorttia. He vaivautuvat ajamaan paikalle ja bussit tuovat heitä joka hetki lisää. Lapsiperheitä, kaveriporukoita, pariskuntia, eläkeläisiä, kaikki eri ikäisiä ja eri tuloluokista.

Serlachius ei ole kohde, jossa pistäydytään ohikulkiessa, vaan sinne pitää lähteä ja varata useita tunteja aikaa. Ihmiset ovat varsin halukkaita tekemään niin. Kaikki haluavat kokea Kapoorin näyttelyn.

Selvästikin kansa haluaa taiteelta kysymyksiä, ei valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Aivan kuten tieteellisessä tutkimuksessa, myös taiteessa on tärkeää, ettei lopputulos ole tiedossa etukäteen. Tieteen ja taiteen tarkoitus on luoda jotain uutta, ei vahvistaa jo olemassaolevia käsityksiä. Toki myös jälkimmäinen lopputulos on mahdollinen, sitä ei vain tiedetty etukäteen.

Taide on kokeilemista ja ennalta asetettujen sääntöjen rikkomista, ja siinä Kapoor onnistuu hyvin. Hän pakottaa katsojan pohtimaan taiteen rajoja, olemusta ja omia käsityksiään taiteesta. Kapoor synnyttää keskustelua.

* *

Kapoor on tuonut Serlachiukselle uniikin, ensi kertaa esillä olevan uuden veistoksen nimeltä Ancestor, Edeltäjä. Teos itsessään on arvoitus. Miksi näin suuri? Miten se on tuotu tänne? Miten ja mistä se on tehty? Miksi sen nimi on Edeltäjä, ja mitä se edeltää?

Teoksen valmistustavaksi on merkitty pelkistetysti mixed media, mikä herättää vain lisää kysymyksiä. (Voin paljastaa että teos on valmistettu puusta, lasikuidusta, polyesterihartsista ja punaisesta väripigmentistä.)

Teos on tehty osissa ja koottu vasta paikanpäällä. Sen kuljettaminen on siitä huolimatta vaatinut useita rekkoja. Onko teos ekologinen? Onko taiteilijalla lupa saastuttaa, kun hän valmistaa ja kuljettaa teoksensa, ja jos on, niin missä mitassa? Pätevätkö taiteeseen samat säännöt kuin raskaaseen teollisuuteen? Onko taide bisnestä? (Amerikkalaistaiteilijat Andy Warhol ja Jeff Koons vastaisivat että on.)

* *

Serlachiuksen verkkosivuilla sanotaan, että Kapoor liikkuu subliimin tai ylevän alueella. Subliimilla tarkoitetaan jotain niin valtavaa, ettei sitä voi mitata, laskea, jäljitellä tai verrata muihin.

Edeltäjä-teoksessa merkittävää on itse tilan käyttö. Jossain kirjaston aulassa teos olisi huomattavasti vähemmän vaikuttava. Hämyisä valaistus sekä tilan hiljaisuus lisäävät teoksen arvoituksellisuutta. Ne antavat kokijalle mahdollisuuden hiljentyä jonkin itseään suuremman edessä.

Voin kuvitella, kuinka muinaiskansat ovat kokeneet jotain samaa suuren kallion tai puun edessä, ja julistaneet paikan pyhäksi. He ovat saaneet paikassa kosketuksen ihmistä mahtavampaan voimaan (ja kenties edeltäjiinsä). Taiteen ystävät haluavat yhä kokea tämän saman tunteen, ja sen Kapoorin Edeltäjä tarjoaa.

Ehkä taideteos onkin se, että teoksen katsojat pohtivat teoksen ja taiteilijan merkitystä. Pohdinta itsessään on taideteos.

Jos taidenäyttelystä lähtiessä päähän on jäänyt ajatus, että on viihtynyt, vaikuttunut ja nähnyt taidetta – silloin on nähnyt taidetta.

Anish Kapoor Serlachius Kartanolla Mänttä-Vilppulassa 4.4.2027 asti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua