Janne Saarikiven esseet kattavat näennäisen kepeästi laajan kirjon ihmisen elämää – arviossa Kieli vie

Kuvat: Teos / Juho Sallinen

Janne Saarikiven tuorein kokoelma Kieli vie (Teos, 2026) sisältää kymmenen esseetä. Ne kattavat näennäisen kepeästi laajan kirjon ihmisen elämää, yhteiskunnallisia kysymyksiä, yliopistomaailman arkipäivää, matkustelua lähelle ja kauas sekä kielitieteilijän asiantuntevia ja hauskojakin etymologisia löydöksiä. Saarikivelle ominaiseen tapaan joissain kohdissa esseitä piennarta pöllytetään hieman pamfletin puolelle, mutta fokus säilyy kirkkaana: kieli, pienen Suomemme kieli ja sen monet ulottuvuudet.

Saarikivi peilaa kielen rajapintoja ja niitähän riittää. Puhuttu kieli versus kirjoitettu: olemmeko luku- ja kirjoitustaidon hiipumisen kautta siirtymässä sokraattiseen malliin, jossa puhuttu kieli, dialogi, on paras tapa jalostaa ajattelua. Kirjoitettu kieli kun Sokrateen mukaan kahlitsi ajattelua. Saarikivi paljastaa, että myös kysymys algebran, musiikin ja kielen suhteista oli alun perin yksi kirjan teemoista, mutta se ”osoittautui humanistille toistaiseksi liian ylivoimaiseksi”.

Läpi koko esseekokoelman Saarikiven punaisena lankana näyttää olevan kielen ja ajattelun symbioottinen suhde. Voiko suomalainen tuottaa järkeviä ajatuksia kirjoittamalla englanniksi, kuten esimerkiksi entinen pääministeri Sanna Marin ja tasavallan presidentti Alexander Stubb ovat tehneet. Saarikiven tekemän diskurssianalyysin mukaan vastaus on ei. Essee Tekoälyä tuuraamassa eli katsaus johtajiemme paskapuheeseen:

”Teosten ero on lähinnä siinä, että Marinin kirja vaikuttaa self help -oppaista kopioidulta fraasikokoelmalta ja Stubbin kirja löysien itsestäänselvyyksien kokoelmalta.”

Mualima ossoomisena ja viihtimisenä

Vielä huikeammat näkymät avautuvat filosofian puolella. Voiko suomen kielellä ajatella? Saarikivi asettaa kysymyksen ja antaa siihen vastauksen saman nimisessä esseessä.

”Suomen kielellä ajattelemista ei opeta kukaan. Ei ole olemassa suomenkielistä filosofiaa, jossa klassikkoihin voisi viitata. […] Samalla suomen kieli ei juurikaan kehity analyyttisen, kieleen sitoutuvan ajattelun ja maailmankuvan välineenä.”

Suomalainen filosofian opiskelija perehtyy käsitteisiin, jotka on useimmiten ajateltu ja luotu saksaksi, ranskaksi tai englanniksi. Decartes, Locke, Hume, Kant, Schopenhauer, Heidegger, Foucault, Derrirda ja Baudrillard ovat kukin kohdallaan ajatelleet omilla kielillään ja luoneet käsitteistöjä, joiden varassa suomalaiset opiskelijat ja filosofit ovat yrittäneet harjoittaa jatkoajattelua.

Tässä kokoelman mielestäni parhaassa kirjoituksessa Saarikivi korostaa, että ajattelu ei ole pelkästään sanojen varassa tapahtuvaa. Se on monimateriaalista; kuvien, äänen, tuoksujen ja kokemusten muistoja ja varjoja.

”Meidänkin on pakko pujottaa mielen vellonta kielen läpi, jotta saamme yhteyden toisiin ja itseen.”

Taidatkos sen paremmin sanoa.

Eikä tässä kaikki. Kielitieteilijä Saarikivi päästää itsensä irti ja kas kummaa, suomen kielessä olisi potentiaalia suurempiinkin kehiin.

Useimmista suurista sivistyskielistä puuttuvat suomen kielelle ominaiset modaali-ilmaukset (osata, kyetä, voida, pystyä, tohtia, viitsiä). Saarikivi ottaa erityiskäsittelyyn viitsimisen, joka on kyvyn ja tahdon rinnastamista. Arthur Schopenhauerin pääteos Die Welt als Wille und Vorstellung (Maailma tahtona ja mielikuvana) olisi voinut vuonna 1819 saada rinnalleen suomeksi ajatellun filosofian perusteoksen ”Mualima ossoomisena ja viihtimisenä”, tekijänä kuopiolainen Artturi Suopahaara. Savon kielellä siksi, että tuohon aikaan ei vielä ollut ratkaistu kysymystä kirjakielen perustamisesta länsi- tai itämurteisiin.

”Kyllä mä kehtaan olisi kautta maailman tunnettu filosofinen maksiimi samaan tapaan kuin je pense, donc je suis.”

Kielen rajoja taivuttelemassa

Läpi koko teoksen paistaa Saarikiven suuri huoli pienten kielten ja paikallisten kulttuurien murenemisesta globaalien ilmiöiden ja erityisesti englannin kielen ylivallan alla. Kun suomenkielisen yliopisto-opetuksen puolesta kamppailtiin jo autonomian ajalla ja sittemmin aina 1930-luvulle asti, nyt jokainen yliopisto kokee asiakseen profiloitua kansainvälisenä huippuosaamiskeskuksena englannin kielellä sekä opetuksessa ja tutkimuksessa että vähitellen myös hallinnossa; ”jotta pystyttäisiin houkuttelemaan kansainvälisiä huippuosaajia”.

Saarikivi taivuttelee kielen rajoja oivallisesti joka suunnassa. Essee Ruumiin kieli johdattaa pohtimaan ruumiillisen ja kielellisen kehityksen yhteyksiä. Sanat voivat ilmaista mutta myös peittää asioita. Mikä merkitys on sillä ”sanattomalla tunnemassalla”, joka on kielellisten merkitysten takana?

Eläinten kieli ja ihmisten kieli, mikä erottaa ja mikä yhdistää? Valailla on tunnetusti oma kielensä ja kommunikointitapansa, joita ei tarkalleen tunneta, mutta miksi apinat eivät osaa puhua, vaikka ovat lähisukulaisiamme? Saarikiven teksti on näiltäkin osin tietorikasta selkeästi ajateltua pohdintaa, jota ilokseen ja opikseen mielellään lukee.

Sama koskee Hulluuden kielitiedettä, jonka niminen essee käynnistyy vierailulla Niuvanniemen vankimielisairaalassa. Hulluus on kielitieteellinen kysymys sekin. Hullu tunnistetaan ennen muuta kielestään, sekä arkielämässä että lääketieteessä. Yhteisön aikasidonnaisia normeja heijastava kieli määrittelee sekä moraalin että terveyden normin. Profeetoille, shamaaneille, ja muille velhoille kirjoitettaisiin nykypäivänä diagnoosit ilman epäilyn häivääkään.

Saarikiven ajattelu prosessoi myös tekoälyä asettaen sen oivaltavasti historialliseen perspektiiviin. Jo Platonin ajoista alkaen ihmisen oppimisen tuloksia on säilötty talteen eri tavoin, savitauluista kirjoihin ja nyttemmin digitaaliseen muotoon. Tekoäly voidaan nähdä tässä mielessä vain yhtenä uutena tapana jatkaa tuota tiedon säilömistä. Huolen aihe on kuitenkin tiedon, siis totuudellisen tiedon määrittely. Tästä päästäänkin poliittiseen kieleen, josta Saarikivellä on tunnetusti selkeitä näkemyksiä.

Kielitieteen sielunmessu

Teoksen päättää essee Kielitieteen sielunmessu. Se on kylmäävän raadollinen ja omakohtainen kuvaus nykypäivän yliopistomaailmasta. Kehyskertomuksena on Saarikiven itsereflektointi sen johdosta, että häntä ei kiistattomista ansioistaan huolimatta nimitetty vakinaiseen Helsingin yliopiston professorin virkaan.

”Mittaaminen, arvioiminen, evaluoiminen, jatkuva rahoitushakemusten pakko ja alituiseen muutoksessa olevat strategiat toimivat erinomaisesti näennäisen tehostamisen ja samalla kurin välineenä.”

Tutkimukseen ja opetukseen käytettävissä oleva aika niukkenee. On käynnissä kansalliskielillä tapahtuvan tutkimuksen ja siihen liittyvän kriittisen ajattelun hidas hautaanpano.

Kirjan päätösriveillä Saarikivi muistuttaa, että antiikin kulttuuriperimä säilyi keskiaikana luostareissa, jonne suuntasivat aikansa kylähullut. Jos nykyinen suorittamisen ja mittaamisen eetos synnyttää uuden luostarilaitoksen, Saarikivi on valmis liittymään sen perustajajäseniin.

Janne Saarikivi on vankka ja väsymätön tieteen ja tutkimuksen sekä humaanin ihmiskäsityksen ja suomalaisen sivistyksen puolestapuhuja. Kriittinen ajattelu tuottaa parhaimmillaan rakennuspuita paremmalle tulevaisuudelle. Suomalaisen ja eurooppalaisen hyvinvointi- ja sivistysyhteiskuntamallin joutuessa yhä enemmän vaihtoehtoisten totuuksien ja mallien haastamaksi Saarikiven teesit sopisivat mainiosti ja laajemminkin vaikkapa opetustarkoituksiin, eikä vähiten siksi, että teksti on tietorikasta, mukaansatempaavaa ja hauskaakin.

Jukka Ahtela

PS. Tässä vielä kielitieteilijä Saarikiven hauska knoppi: ”Descartes käyttää ajattelusta latinankielistä sanaa cogito, joka on alkuaan yhdyssana, con+agito. Sana voitaisiin kääntää ’yhdessä ajeluksi’, sillä agito-verbin moniin merkityksiin kuuluu paitsi ’ajattelu’, myös ’päättely’, ’tavoittelu’ ja ’takaa-ajo’. Agito on johdos verbistä ago, joka on tarkoittanut ’ajamista’. Suomen kielen ajaa ja ajatella ovat nekin samaa kantaa, eivät tosin latinasta vaan indoiranilaisten eli arjalaisten kielten kautta saatua lainaa.”

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua