Sateen jälkeen tulee pouta – yhteiskuntakuvaus Veera Ikosen romaanissa Rakkaudella, meistä

Kuvat: WSOY / Otto Virtanen

Veera Ikonen: Rakkaudella, meistä. WSOY, 2026. 374 sivua.

Kirjallisuudessa erilaiset dystopiat ovat perinteisesti kiinnostaneet kirjailijoita enemmän kuin myönteiset tulevaisuuskuvat. Tulevaisuuden toiveikkaita vaihtoehtoja hahmottelevat solarpunk-teokset ovat edelleen harvinaisia. Toisaalta juuri lähitulevaisuuteen sijoittivat dystopiat kiinnostavat kaltaisiani yhteiskuntatieteilijöitä, sillä ne tarjoavat mahdollisuuden kuvitella ja tarkastella vaihtoehtoisia yhteiskuntamalleja.

Veera Ikosen Rakkaudella, meistä (WSOY, 2026) on tuore esimerkki suomalaisesta dystopiakirjallisuudesta. Kirjassa yhteiskunnallinen murros kiteytyy lakkaamattomaan sateeseen, joka saa yhteiskunnan rakenteet natisemaan ja sosiaalisen infrastruktuurin rapautumaan. Huono-osaisuus on kriminalisoitu, koulut suljettu ja työelämä toimii satunnaisesti. Myöskään kansainvälinen tilanne ei vaikuta vakaalta, mistä muistuttavat taivaalla partioivat hävittäjät.

Ihmiset yrittävät sopeutua muuttuneisiin oloihin eri tavoin. Osa lähtee maasta, osa ottaa haltuunsa tyhjiksi jääneitä asuntoja, osa jää kaduille tai muutama vetäytyy metsiin.

* *

Kirjan kehystarinassa päähenkilö, opettajana työskennellyt Alisa lähtee kahden ystävänsä – Sirkan ja Saidin – kanssa keskellä talvea maaseudulle. Seurueesta kuitenkin puuttuu Alisan kadonnut miesystävä. Alisa uskoo tämän löytävän heidän luokseen, sillä ryhmä hakeutuu miehen isovanhemmille kuuluneeseen taloon.

Tarinan ytimessä ovat Alisan miehelleen kirjoittamat viestit, erilaiset takaumat ja näyt sekä elämä kosteassa ja rapistuvassa maalaistalossa. Maaseudulla selviytyminen riippuu ennen kaikkea ruoasta ja lämmöstä. Ruokaa tarjoaa edelleen julkinen valta, joka toimittaa sitä lentokuljetuksina talouksiin, joissa asuu vähintään minimimäärä (seitsemän) henkilöitä.

Kolmihenkisen ryhmän kasvattaminen seitsemään henkeen sekä yhteisön sisäinen dynamiikka muodostuvat keskeiseksi osaksi tarinaa. Jokainen uusi tulija tuo mukanaan oman persoonansa ja osallistuu pienen yhteisön rakentamiseen omalla tavallaan. Täysin omillaan he eivät kuitenkaan ole. Ruoka putoaa edelleen taivaalta ja viranomaiset valvovat heidän elämäänsä droonien avulla.

Lopulta sade lakkaa. Tarina täydentyy vähitellen kesän lähestyessä. Yhteisö kunnostaa taloaan kykyjensä mukaan, hankkii omatoimisesti ruokaa ja istuttaa perunoita ja muuta syötävää. Samalla poissaolevan miehen elämä avautuu pala palalta. Entisen elämän salaisuudet paljastuvat ja muutetut identiteetit selviävät. Juoni saa uusia kerroksia, yksi syntyy, joku lähtee, jonkun elämä päättyy, ja vähitellen tapahtumien palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Lopussa on toivon kipinää uuden aikakauden alkaessa.

* *

En ole oikea henkilö arvioimaan teoksen kaunokirjallisia ansioita tai puutteita, joten keskityn sen yhteiskuntakuvaukseen.

Dystopiana kirja herättää monia kiinnostavia kysymyksiä. Yksi niistä koskee köyhyyden kriminalisointia. Jotta tällainen järjestelmä olisi hallinnollisesti mahdollinen, yhteiskunnan pitäisi muuttua hyvin perusteellisesti. Jo pelkästään sen vaatimat hallinnolliset resurssit olisivat valtavat, ja käytännön toimeenpano vaikeaa. Samat voimavarat olisi älykkäämpää käyttää toisin.

Toinen kysymys liittyy siihen, miksi julkinen valta olisi kannustanut ihmisiä hajaantumaan maaseudulle. Vaikuttaisi tehokkaammalta keskittää väestö puolityhjiin kaupunkeihin, joissa mittakaavaedut ja teknologia voitaisiin hyödyntää paremmin esimerkiksi ruoantuotannossa.

Nykymaailmassa ei ole järkevää ratkaisuna antaa jokaiselle omaa onkea tai verkkoa, ja kannustaa ihmisiä maaseudun omavaraisuuteen ja ruuan hankkimiseen kalastamalla. Yksi troolari tuottaa saman määrän kalaa kuin tuhannet vapa- tai verkkokalastajat. Siksi tuntuu epätodennäköiseltä, että täysipäiväinen hallitus ohjaisi kansalaiset viljelemään omia pieniä peltojaan, kun saman työn pystyisi tekemään muutama Valtra-traktori riittävän isoilla työkoneilla.

Ruuan jakaminen drooneilla muutama kymmenen kiloa kerrallaan on myös hyötysuhteeltaan aika erikoinen ratkaisu. Sen jakaminen ja säilyttäminen ympäri maata, pakkaaminen siellä sadan kilometrin toimintasäteen omaavien droonien kyytiin ja jakaminen siellä täällä oleville kotitalouksille olisi äärimmäisen kallista vaihtoehtoisiin pakkaus- ja jakelutapoihin verrattuna.

Selittämättä jää myös se, miksi sosiaali- ja terveyspalvelut eivät vastaa edes yksinkertaisista lääketieteellisistä toimenpiteistä. Monet kirjassa ihmisten omalle vastuulle jäävät operaatiot siirtyivät Suomessa ammattilaisten hoidettaviksi jo 1800-luvun lopulla. Silloin työn teki polkupyörällä tai hevoskyydillä kulkeva työntekijä.

Vaikka yhteiskunta olisi taantunut huomattavasti, on vaikea uskoa, ettei se kykenisi järjestämään tällaisia perustason palveluita myös kirjassa kuvatun kaltaisessa tulevaisuudessa.

* *

Kirjailijalla on toki oikeudet tarinaansa ja valintoihinsa. Mielenkiintoista olisi kuitenkin lukea samasta tilanteesta solarpunk-romaani, jossa haasteelliset ajat saisivat julkisen vallan ja elinkeinoelämän liikkeelle ja ne muuttuisivat maan menestyväksi yhteiskunnaksi muutamassa kuukaudessa. Tuokin tarina olisi mahdollinen ja ehkä myös todennäköisempi.

Juho Saari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua