Kuva: Marja Heinonen
KOLUMNI | Marja Heinonen päätyi sattumalta kuuntelemaan Helsingin Tiedekulmassa järjestettyä keskustelutilaisuutta kulttuuripolitiikasta ja Yleisradiosta murroksessa.
”Hyvä kulttuurijournalismi on sellaista, että se ei koskaan aliarvioi lukijaa. Lukijat maksavat asiantuntijuudesta.”
Seurasin viime viikon tiistaina Kaventuuko kulttuuri? Kulttuuripolitiikka ja Yle murroksessa -keskustelua Helsingin Tiedekulmassa. Osuin paikalle sattumallta ja istahdin innokkaana takariviin odottaen nelihenkisen kulttuuripaneelin vastauksia Suomen kulttuurin tilasta.
Mitä jäi käteen?
En ole ihan varma kirkastuiko kuva kulttuurin kapeudesta, leveydestä tai tulevaisuudesta. Sen tiedän, että annos intohimoa on tarpeen ainakin keskustelussa kulttuurista.
Tilaisuuden esittelyssä maalattiin maisema ja luvattiin paljon:
”Viime vuosina kulttuuria on juhlapuheissa kuvattu hyvinvointia ja muutoskestävyyttä vahvistavaksi voimavaraksi. Samanaikaisesti taiteen ja kulttuurin rahoitusta on kuitenkin leikattu, tekijöiden asema heikentynyt ja kulttuurin monimuotoisuus kaventunut. Lisäksi Yleen kohdistunut parlamentaarinen tuki on murtunut, ja yhtiön toimintaedellytyksiä on kavennettu poliittisen paineen ja yhtiön omien ratkaisujen seurauksena, samalla kun sen tuottaman taide- ja kulttuuriohjelmiston määrä on vähentynyt. Tilaisuudessa keskustellaan näiden ristiriitojen vaikutuksista kulttuurikenttään, tekijöiden arkeen ja kulttuuripolitiikan tulevaisuuteen.”
Tilaisuuden järjestivät Koneen säätiön rahoittamat PONTE- ja DECA-tutkimushankkeet.
* *
Ensimmäinen juontaja Alma Onalin heittämä kysymys #Onko suomalainen kulttuurikenttä kaventunut” jakoi lupaavasti neljän panelistin mielipiteitä: osan mielestä on kaventunut, osan mielestä ei. Piristävä alku, ajattelin!
LongPlayn kulttuuritoimittaja Pekka Torvinen oli sitä mieltä, että kulttuurin kenttä on kaventunut, koska erilaisten taidemuotojen kyky vaikuttaa yhteiskuntaan on heikentynyt. Hän otti esimerkiksi Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -kirjatrilogian, joka on syvästi vaikuttanut suomalaisten ymmärrykseen menneisyydestä kansakuntana. Löytyykö enää samanlaisia kulttuuritekoja? Torvinen myös ruoski kansalaisia todeten, että ihmisillä on liian helppo olla pirstoutuneessa mediamaisemassa eivätkä he enää pyri kehittämään itseään.
”Todellako?” haastoi Suomen Teatterit -järjestöä edustava Kaisa Paavolainen. Hän muistutti, miten on ”hirveän” moninaista tekemistä ja kulttuuria pyritään tekemään hirveän monipuolisesti vähenevästä rahoituksesta huolimatta. ”Onhan meidän ajassa mahdollisuuksia moniääniseen kulttuuriin”, hän vakuutti.
Ylen kulttuuri- ja asiayksikön osastopäällikkö Jonnu Aho tarkasteli tietysti asiaa Ylen supistuneen rahoituksen kautta: ”Olen huolissani rahoituksesta ja yhteiskunnallisista voimasuhteista siihen liittyen. Me Ylessä on paljon pohdittu kulttuurin tehtävää varsinkin säästöjen jälkeen.” Hyvä, että on edes pohdittu, mietin.
Markus Nordenstreng (Suomen Muusikkojen liitto) korosti edustavansa kulttuurin vapaata kenttää ja löysi listalleen monta kulttuurin asemaa heikentänyttä kehityskulkua: koronan myötä kadonneet plus65-yleisöt, talouden kurimus sekä tekoälyn ja algoritmien myötä hävinnyt kansallinen kulttuuriagenda.
Lavalla juontaja Alma Onali (vas.) sekä panelistit Pekka Torvinen, Kaisa Paavolainen, Markus Nordenstreng ja Jonnu Aho.
* *
Onko syy poliitikkojen vai keskustelukulttuurin?
Panelistien kesken virisi moneen suuntaan kulkenut keskustelu politiikan ja kulttuurin suhteesta. ”Uusi hallitus ei ole ollut erityisen empaattinen kulttuurialalle”, Nordenstreng pohti jo listatessaan syitä kulttuurin heikkoon asemaan. Hän totesi, että kulttuuri ei ole läsnä poliittisessa keskustelussa ihan siitä syystä, että kulttuuria ei pidetä tärkeänä asiana. Politiikan hiljaisuus ei nouse taiteen arvostamisesta, vaan välinpitämättömyydestä. Torvinen nyökytteli.
Piristävänä poikkeuksena panelistien täydellisen yhteisymmärryksen keskeltä Paavolainen muistutti Suomen surkeasta keskustelukulttuurista: ”Toisaalta. Miten paljon kuraa poliitikko saa niskaansa, jos arvostelee kulttuuria. Tähän lomittuu paljon se, miten meillä keskustellaan kulttuurista. Voisiko meillä olla syvällisempää debattia? Kutsutaanko poliitikkoja olennaisille foorumeille keskustelemaan?” Hyviä haastavia kysymyksiä!
Hyvä kulttuurijournalismi ei aliarvioi lukijaa
Kulttuurin yhteiskunnallisesta asemasta laskeuduttiin paneelin toisella tunnilla kohti kulttuuritoimittajien arkista työtä. Kulttuurijournalismin alennustilasta on ainakin toimittajien kesken puhuttu jo pitkän. Paneelissa Longplayn Torvinen tiivisti sen, millaista hyvä kulttuurijournalismi olisi: ”Hyvä kulttuurijournalismi on sellaista, että se ei koskaan aliarvioi lukijaa. Lukijat maksavat asiantuntijuudesta. Hyvää kulttuurijournalismia on ilman muuta esimerkiksi se, että ei tehdä pr-mäisiä henkilökuvia, vaan laitetaan rahaa tutkivaan journalismiin.”
Paavolainen puolestaan vaati, että journalismin tulisi mukautua siihen, miten aiheesta voidaan kirjoittaa. Eri kulttuurin lajit edellyttävät erilaista lähestymistä. Nordenstreng peräänkuulutti julkista keskustelua kulttuuripolitiikasta osana hyvää kulttuurijournalismia.
Ylen Aho haluaisi miettiä uusia muotoja käsitellä kulttuurteoksia ja -sisältöjä. Hän halusi myös puolustaa sitä, miksi Yle ei tee lainkaan kulttuurikritiikkiä: koska Ylen tehtävä on tehdä asioita vastuullisesti ja laajasti, kulttuurikritiikki on sen ulottumattomissa. Jos siis kuulijana ymmärsin oikein, rovaniemeläisen taiteilijan työstä ei voida tehdä kritiikkiä, koska Ylellä ei ole resursseja tehdä kritiikkiä lappeenrantalaisen taiteilijan työstä? Häh? mietin suu hämmästyksestä auki.
* *
Mitä muuta mietin istuttuani kaksi tuntia kuuntelemassa Tiedekulman keskustelua?
Ennen kuin panelistit pääsivät estradille, tilaisuuden avasivat professori Riku Neuvonen (PONTE- & DECA-hankkeet) ja yliopistotutkija Marko Ampuja (DECA-hanke). Ampuja pohti sitä, miten Yle voisi haasteiden keskellä toimia edelleen kulttuurisen yleishyvän tuottajana ja miten se voisi vastata haasteisiin. Näihin kysymyksiin en paneelista saanut vastauksia. En ole ihan varma muutenkaan, oliko minulla kahden tunnin kuuntelun jälkeen yhtään kirkkaampi kuva ylipäätään kulttuurin kapeudesta, leveydestä tai tulevaisuudesta.
Suomalaiseen keskustelukulttuuriin ei kuulu intohimoinen puhe ja tulevaisuuden uho. Silti sivistynyt turhautuminen ei välttämättä tuo muutosta aikaan. Taiteen yksi tehtävä on yhteiskunnan ilmiöiden ruotiminen ja asioiden monien puolien esille nostaminen. Niidenkin, joita päättäjät haluavat ja yrittävät jättää horisontin ulkopuolelle. Tässä taide onnistuu usein. Mutta kun kulttuurin tulisi puolustaa ärhäkästi omaa asemaa, putoavatko hanskat käsistä?
Paneelin lopussa juontaja Onali heitti osallistujille kysymyksen: Kuulutko kulttuurieliittiin? Panelistit vilkuilivat toisiinsa, naurahtelivat hämmentyneinä ja epävarmoina nostivat kättä ylös.
Lisää itsetuntoa, pyydän!
Marja Heinonen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Piti tulla päräyttävää, mutta tuli ihanhyvää
ESSEE | Väite kirjallisuusarvostelujen tai -juttujen ”toimimattomuudesta” on ongelmallinen, Kari Heino kirjoittaa kolumnissaan.
Hercule Poirot’n monet kasvot – Kolme Idän pikajunan arvoituksen päähenkilön tulkintaa
ESSEE | ”Monelle juuri filmatisoinnit ovat näkemyksiä, joiden mukaan Hercule Poirot’n hahmo mielletään. Toisaalta elokuvaversiot ovat saaneet kritiikkiä siitä, miten ne ovat muokanneet hahmoa.”
Väliaikaklippi Euroviisuissa paljasti kilpailun poliittisen luonteen, ja siksi pää puskassa on huono taktiikka
KOLUMNI | Suomea edustavien Pete Parkkosen ja Linda Lampeniuksen Liekinheitin on ennakkosuosikki, mutta viisuvoittajaa tärkeämpää olisi käydä rehellinen keskustelu Israelin asemasta kilpailussa.
Mansi Styczin tuikkiva perintö – teatterivaikuttaja täytti 80 vuotta
KOLUMNI | ”Olet tehnyt elämäntyölläsi Tampereesta monipuolisemman teatterikaupungin kuin ehkä itse tajuatkaan”, Anne Välinoro kiittää Mukamaksen teatterinjohtajaa.