Sotasyyllisyys vielä kerran: Kuusinen tilasi, Kekkonen järjesti, ja lopullinen kohde oli Väinö Tanner

Kuvat: Otava / Lehtikuva / Pekka Sakki

Kun tannerilainen sosiaalidemokraatti ja sodan ajan asevelisosialistien henkinen perillinen Lasse Lehtinen kirjoittaa Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä, lukija tietää jo kirjan avatessaan, mitä on luvassa: sotavuosien päätöksentekijöiden, erityisesti Risto Rytin ja Väinö Tannerin puolustuspuhe, sekä voimakas kannanotto neuvostokommunismia ja itänaapuria vastaan.

Sitä Lehtisen järjestyksessään 51. julkaistu Sotien syyllisyys – Jälkiviisaassa tarkastelussa (Otava, 2026) kirja todella on. Miten muuten voisi ollakaan. Suomalaiset tiesivät jo vuonna 1945 hyvin, mistä sotasyyllisten etsimisessä ja tuomitsemisessa oli pohjimmiltaan kyse. Sittemmin tuo kuva on vain kirkastunut ja vahvistunut.

Lehtinen lyö alkutahdit kirjan esipuheessa ja vetää suorat yhtäläisyysmerkit 80 vuoden takaa nykypäivään:

”Enemmistö suomalaisista muisti simputuksen taas helmikuussa 2022. Suomi lähti hakemaan vielä isompaa poikaa avukseen siltä varalta, että samainen öykkäri jonakin päivänä päättäisi käydä uudelleen päälle.”

Kuusinen kihisi raivoa

Väinö Tanner on tämän teoksen päähenkilö. Lehtisen mukaan koko sotasyyllisyysprosessi oli järjestetty poistamaan Tanner, talvisodan ajan ”todellinen poliittinen johtaja”, suomalaisesta politiikasta.

Tannerin verivihollinen oli maanpetturi Otto Wille Kuusinen, joka oli kantanut hänelle katkeruutta sisällissodan vuosista ja paostaan Neuvostoliittoon saakka.

Kommunistit yrittivät kampittaa Tanneria koko 1930-luvun ajan, eikä tilannetta helpottanut Stalinin pragmaattinen ajattelutapa. Kun Suomen kanssa piti solmia rauha talvisodan jälkeen, Isä Aurinkoinen hylkäsi epäröimättä Kuusisen nukkehallituksen ja teki sopimuksen Rytin ja Tannerin johtaman Suomen laillisen hallituksen kanssa.

Kuusinen katkeroitui lisää, ja jatkosodan aikana juopa vain syveni, kun Tanneria ei saatu mitenkään irti Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta.

Kun sotasyyllisyydestä sitten käytiin oikeutta Helsingissä vuosina 1945–1946, Tanner ei tajunnut edes katua ja puolustautui rohkeasti. Novoje Vremjassa (Uusi aika) Kuusinen luonnehti demarien ikihonkaa ”saatanaksi ihmisen muodossa”.

Kekkosella kaksoisrooli

Kirjan toiseksi keskushahmoksi nousee – varmaankin tahtomattaan – Urho Kaleva Kekkonen. Hän oli tehnyt jatkosodan aikana poliittisen täyskäännöksen, hylännyt Pekka Peitsen nimimerkillä kirjoittamansa huuruiset suur-Suomi-kuvitelmat ja toimi nyt oikeusministerinä Juho Kusti Paasikiven johtamassa hallituksessa.

”Politiikkamme Venäjää kohtaan on ollut väärä, on ilmeisesti ollut se, että me olemme valtiona nuori ja nuorella kansalla ei ole riittävän syvällistä käsitystä suurpolitiikan tekijöistä ja edellytyksistä”, Kekkonen selitteli. Ja jätti muuten Neuvostoliiton mainitsematta.

UKK pelkäsi myös suomalaiskommunistien kostonhimoa ja Stalinin aikeita. Puhuttiin jopa kansantuomiositumien perustamisesta etsimään ja tuomitsemaan oletetut sotasyylliset. Hotelli Tornissa istuva liittoutuneiden valvontakomissiokin seurasi ja painosti. Suomen piti ehtiä itse ensin, mutta länsimaisen oikeusjärjestyksen mukaisesti.

Kesäkuun 29. päivänä 1945 eduskunnassa jätettiin välikysymys sotasyyllisyysasiasta. Sen ensimmäinen allekirjoittaja oli Hertta Kuusinen – Otto Willen tytär – mutta tekstin oli viimeistellyt ja terävöittänyt oikeusministeri Kekkonen. Tätä aikalaiset eivät tienneet.

Hänellä oli asiassa huvittavakin kaksoisrooli. Kekkonen laati virkatyönä pääministeri Paasikivelle myös välikysymykseen annettavan vastauksen.

Kukaan ei katunut

Hallitus päätti syytteiden nostamisesta 6. marraskuuta, ja 15. marraskuuta sotasyyllisyysoikeus kokoontui ensi kertaa Säätytalolla. Syytettyjä oli kahdeksan, ja vastapuolella istui kahdeksan juristia ja seitsemän oikeuden maallikkojäsentä.

Prosessi tuotti joukon yllätyksiä. Kävi esimerkiksi ilmi, että kukaan Suomen poliittisesta johdosta ei ollut tiennyt etukäteen mitään Hitlerin Barbarossa-suunnitelmasta eli hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Eikä kukaan katunut omaa osallisuuttaan sodan ajan päätöksenteossa. Kansakin osoitti monin tavoin tukea sijaiskärsijöiksi mielletyille päättäjille.

Tuomiot annettiin 21.2.1946. Pisimmän tuomion sai Risto Ryti, kymmenen vuotta kuritushuonetta. Tanner tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen. Muiden syyllisten vankeustuomiot vaihtelivat 2–6 vuoden välillä.

Ryti oli hiljentänyt arvostelijansa jo loppupuheenvuorossaan, jonka sanat jäivät historiaan:

”Minulla on hyvä omatunto. Olen aina koettanut voimieni ja parhaan ymmärrykseni mukaan pyyteettömästi palvella isänmaatani ja toivon jossakin muodossa tehdä sitä vastaisuudessakin…Se voi yhtä hyvin käydä vankilassa kuin presidentin linnassa.”

”Heidän rikoksensa oli se, että he olivat olleet sodassa Venäjää vastaan ja hävinneet sen”, kuittasi New York Times.

Katkeruus jäi itämään

Sotasyylliset istuivat tuomionsa Helsingin Sörnäisten vankilassa eli Sörkässä. Tanner vapautettiin ehdonalaiseen 21. marraskuuta 1948 ja tuomituista viimeisenä Ryti toukokuussa 1949. Entinen presidentti oli tuolloin vakavasti sairas.

Aamulehti raportoi lainausmerkeissä ”niin sanotuista sotasyyllisistä”. Tanner antoi lehdelle täyslaidallisen kommunisteja ja maan epädemokraattista menoa kohtaan. Itse asiassa koko sotasyyllisyysprosessi epäonnistui pahasti. Kukaan tuomituista ei menettänyt mainettaan eikä kansalaisluottamustaan. Tanner itse säilytti asemansa sosiaalidemokraattisessa liikkeessä ja jopa vahvisti sitä.

Katkeruus Kekkoseen jäi. Tanner ei koskaan osallistunut itsenäisyyspäivän vastaanottoihin, joita UKK isännöi. Tämä puolestaan ei mennyt Tannerin hautajaisiin vuonna 1966, vaan oli Lapissa hiihtämässä. Näin Lehtinen:

”…oikeudenkäynti kaikkine vaiheineen ruokki vuosiksi eteenpäin SDP:n ja Kekkosen välille syntyneitä jännitteitä… Oikeusministeri Kekkonen oli puuhakkaana käynnistämässä ja vauhdittamassa oikeudenkäyntiä. Lopputulos hyödytti nimenomaan häntä hänen idänsuhteissaan, joista oli tuleva hänen elämäntyönsä perusta.”

”Poliittinen huijaus”

Lasse Lehtisen mukaan ”kysymyksessä oli suomalaisten kommunistien kaappaus ja sitä edistämään järjestetty poliittinen huijaus, jonka uhriksi joutui kokonainen kansakunta”.

Kohtalon ivaa on, että pahimmaksi sotahulluksi ja kiihkoilijaksi yritettiin leimata Väinö Tanner. Juuri hän oli 1920–1930-luvun ensimmäisen tasavallan aikana edustanut kaikkein sovittelevinta idänpolitiikkaa, kun suomalaisia kommunisteja ei lasketa mukaan.

Lasse Lehtinen on oikealla asialla palauttaessaan kaiken tämän mieliimme vielä kerran, sillä itänaapurin metkut ovat ennallaan. Ahkeran kirjoittajan ja toimittajan tapaan teos on sujuva ja helppolukuinen sekä sopivan provosoiva suorassa tyylissään. Kuvaliite sekä lähde- ja henkilöluettelo lisäävät kirjan tietohistoriallista painoarvoa.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua