Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.
ELOKUVA | Sofokleen klassikko taipuu poliittisten elokuvantekijöiden käsissä kertomukseksi tyranniasta nykypäivänä.
”Antigone on voimakas teksti, joka yltää vuosituhansien ylitse nykyhetkeen, ja sen toteutus on Straubin ja Huilletin käsissä klassinen ja puhdas.”
Kuin kuvastimessa
Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.
* *
Die Antigone des Sophokles nach der Hölderlinschen Übertragung für die Bühne bearbeitet von Brecht 1948 (Suhrkamp Verlag). Saksa ja Ranska, 1992. Ohjaus: Jean-Marie Straub ja Danièle Huillet. Käsikirjoitus: Jean-Marie Straub ja Danièle Huillet Bertolt Brechtin sovittaman Friedrich Hölderlinin käännöksen Sofokleen tekstistä pohjalta. Pääosissa: Astrid Ofner, Ursula Ofner, Werner Rehm.
Elokuvan tarttuessa klassiseen aiheeseen historia puhuu vuosisatojen tai -tuhansien ylitse. Emme tietysti tiedä, miltä antiikin näytelmien esitykset varsinaisesti tuntuivat katsojissaan, vaikka tiedämme yksityiskohtia niiden esitysmekaniikasta ja eri teosten vastaanotosta, mutta voimme edes yrittää samastumista. Monet vanhat näytelmätekstit ovat tuhoutuneet, jotkut onneksi myös säilyneet.
Antigone (442 eaa.) on Sofokleen näytelmä, joka niputetaan usein yhteen kahden muun Sofokleen ”thebalaisen näytelmän” kanssa eräänlaiseksi trilogiaksi. Tosiasiassa teokset eivät muodosta kokonaisuutta, vaikka ne kuvailevat samaa mytologista jatkumoa. Ne on niputettu yhteen jälkimaailman toimesta, koska ne ovat suunnilleen samojen teemojen ympärillä pyöriviä esimerkkejä tekijänsä jäljelle jääneestä tuotannosta.
Saksalainen runoilija Friedrich Hölderlin teki Antigonesta vuonna 1804 käännöksen, joka on toiminut sittemmin monen saksankielisen sovituksen pohjana, esimerkiksi Carl Orffin tunnetun Antigonae-oopperan (1949).
Hölderlinin työn pohjalta uutta verta etsi myös näytelmäkirjailija Bertolt Brecht, joka muokkasi Antigonea kommentaariksi saksalaisesta todellisuudesta toisen maailmansodan jälkeen. Brecht teki Hölderlinin tekstin pohjalta uuden sovituksen vuonna 1948. Brecht siirsi tapahtumat moderniin ympäristöön ja käytti tuotannolleen luonteenomaisia, yleisön suhdetta juoneen etäännyttäviä keinoja.

* *
Brechtin tekstiin tarttui kaksi vasemmistopoliittista elokuvantekijää, aviopari Jean-Marie Straub ja Danièle Huillet, jotka siirsivät Brechtin sovituksen takaisin antiikin Kreikkaan mutta pyrkimättä replikoimaan ajan teatteriperinnettä, naamioita, musiikkia. Sen sijaan tekijät pyrkivät tyylilleen uskollisina riisumaan krumeluurin ja keskittymään olennaiseen.
Antigone edustaa siis elokuvaa, josta on pitkät tikapuut alkulähteille. Kyse on alkuperäisteoksen sovituksen sovituksen sovituksesta, jossa on ensin liikuttu ajassa eteenpäin ja sitten pyritty palaamaan niin kauas taakse kuin se on kuvitelmissa mahdollista. Välimatkaa ensimmäisen ja viimeisen teoksen välillä on reilusti yli 2 000 vuotta.
Antigonen tarina lienee monelle tuttu, vaikka teosta ei osaisi nimetä: Kuningas Oidipuksen (juuri sen Oidipuksen) pojat Eteokles ja Polyneikes ovat eri puolilla Theban kaupunkivaltion sodassa. Veljekset surmaavat toisensa. Theban kuningas Kreon, veljien isosetä, käskee, ettei Polyneikesta pidä haudata, onhan hän ollut kaupunkia vastaan käynyt petturi.
Hautajaisten kieltäminen on todellinen häpeärangaistus, joka järkyttää koko yhteiskuntaa, sillä sen tulkitaan käyvän jumalallista oikeutta vastaan. Veljesten sisko, nuori Antigone, uhmaa kuninkaan käskyä ja hautaa Polyneikeen salaa tietäen joutuvansa kärsimään sen vuoksi. Lain nimessä tyranni tuomitsee Antigonen kuolemaan, vaikka kaikki ympärillä, kuoro, sivuhenkilöt, oma perhe, vaativat julmuria pyörtämään päätöksensä.

* *
Straub ja Huillet esittävät kertomuksen terävästi ja kylmästi. Esiintyjinä on sekalainen joukko näyttelijöitä, taiteilijoita ja amatööreja. Kieli on saksa. Toiminta on staattista. Hahmot eivät juurikaan liiku. Kreikkalaisiin näytelmiin kuuluva kuoro on neljän hengen kokoinen, ei tanssi, ei laula. Tekstin lausunta on harkittua, runollisen rytmistä, ja pakottaa kiinnittämään huomion sen mekaanisiin aspekteihin.
Brechtin visio kuorosta oli monitulkintainen, ja ohjaajat ovat pysyneet sille uskollisena. Kun Sofokleen Antigonessa vanhojen miesten kuoro rukoilee Kreonia toimimaan toisin, on Brecht tehnyt kuorosta tekopyhän. Se syyttää diktaattoria hirmuteoista, vaikka on selvää, että diktaattori on osin kuoron itsensä luomus. Brecht halusi näin kommentoida sotaa ja sen syitä. On kovin helppoa osoittaa yhtä henkilöä sormella, esimerkiksi nykyaikana erästä oranssia miestä, ja sanoa kaiken olevan hänen syytään.
Brechtin mukaan fasistit kuitenkin syntyvät jatkumona suurten massojen tarpeista ja toiveista. Hitler, Putin tai Trump eivät ole tulleet tyhjästä vaan pelkojen ja toiveiden tiivistyminä, miehinä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kapitalismin käsikassaroina, jotka riistäytyvät lopulta valloilleen ja vievät kokonaisen kansakunnan mukanaan syöveriin.
Brecht ei pyydä katsomaan Hitleriä tai kaltaisiaan säälien, mutta hän ymmärtää heitä. Kun kuoro heittää Kreonin susille, on diktaattorikin joutunut petoksen uhriksi, palvojiensa uhraamaksi.
Elokuvan Antigone taas ei ole mikään surussaan vellova hento neitonen vaan sanansa painokkaasti, täynnä uhmaa lausuva totuuden enkeli, jota ei hävetä oikeamielisyytensä. Hän edustaa kaikkien myöhempien aikojen poliittisia nuorisoradikaaleja, ehdottomia ja valmiita kuolemaan totuuden puolesta.

* *
Oma lukunsa on elokuvan estetiikka. Jokainen kuva on ankara, tarkasti rajattu. Suurin osa otoksista on lähikuvia, jotka ovat henkilöiden silmien tasalla ja keskittyvät heidän kasvoihinsa heidän lausuessa tekstiään, joskin kuoroa ja Kreonia kuvataan myös yleiskuvassa ylhäältä päin.
Välillä otokset keskittyvät hiekkaan tai raunioihin, joiden keskelle tapahtumat on lavastettu. Parissa kuvassa näemme laajemman kreikkalaisen maiseman, joka heijastaa tapahtumien ikiaikaisuutta ja samalla niiden omassa ajassamme jatkuvaa todellisuutta. Kerran rakennetusta tulee tälläkin hetkellä aina uudelleen raunioita Gazassa, Ukrainassa, Keski-Afrikassa, slummeihin rynnivien puskutraktorien renkaiden alla…
Antigone ei ole helppoa elokuvaa. Se vaatii kontekstin ja kontekstin kontekstin tuntemista. Samoin sen muoto karkottaa ilman muuta kenet tahansa, joka ei kykene jättämään puhelinta rauhaan elokuvia katsoessaan. Kai sitä voi pitää myös esimerkkinä taide-elokuvan herättämistä negatiivisista mielleyhtymistä viihde-elokuvien ystävissä.
Mutta jos elokuvalle osaa antautua, niin kuin kriittisenkin katsojan on osattava tehdä, sen vetoa on hankala kyseenalaistaa. Antigone on voimakas teksti, joka yltää vuosituhansien ylitse nykyhetkeen, ja sen toteutus on Straubin ja Huilletin käsissä klassinen ja puhdas.
Mikko Lamberg
Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuin kuvastimessa #36: The Castle of Purity (1973)
ELOKUVA | The Castle of Purity on kipinöivä kuvaus latinopatriarkaatin puristavasta otteesta. Se on myös inspiroinut erästä vähemmän onnistunutta 2000-luvun festivaalisuosikkia.
Kuin kuvastimessa #35: The Valiant Ones (1975)
ELOKUVA | King Hun vähemmän tunnettu, toiminnallinen taistelulajielokuva on silkkaa audiovisuaalista mielihyvää katsojalle, jolle elokuva ei ole vain tarina-automaatti.
Kuin kuvastimessa #34: Delta Space Mission (1984)
ELOKUVA | Romanialaisessa scifi-animaatiossa on hellyttävää toismaailmallisuutta, joka väläyttää mahdollisuuksia, joita elokuvassa ei ole kuitenkaan koskaan otettu.
Kuin kuvastimessa #33: Handgun (1983)
ELOKUVA | Nuori opettaja joutuu hirveän rikoksen kohteeksi ja päättää tarttua aseeseen yhdysvaltalaista väkivallan kulttuuria tutkivassa trillerissä.




