Kohti uutta maata. Kuva: Janne Vasama

Suomesta on lähdetty paremman elämän toivossa ja Suomeen on tultu samasta syystä.

Sekä lähtijät että tulijat ovat usein pettyneet.

Kun tuore Neuvostomaa houkutteli 1920- ja 1930-luvuilla suomalaisia, vankileirien kurimuksesta selvinneitä ja suomalaisessa luokkataistelussa hävinneitä Karjalaan perustamaan ihanneyhteiskuntaa, mukana oli aatteen lisäksi toivo työstä ja varmasta leivästä.

Suomi eli 1930-luvun koittaessa ankaraa lamaa. Se sai tuhannet suomalaiset etsiytymään itänaapuriin.

Jotkut tekivät matkan Amerikan kautta. Kun rapakon takana tuli lama, sinne siirtolaisiksi lähteneitäkin matkusti Neuvostoliittoon.

Siitä kertoo JP Koskisen mainio Tulisiipi-romaani, josta on tehty Hämeenlinnan teatteriin upea musikaali (lue Pasi Huttusen Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio tästä).

Stalinin vainoissa 1938 teloitettiin lopulta 2 000 suomalaista ja vain, jotta vaaditut kiintiöt täyttyisivät.

Kaikkiaan Stalinin terrorin suomalaisuhrien määräksi on 1930-luvulla laskettu lähes 20 000.

Sitä ennen nämä uuden isänmaansa rakentajat oli rahdattu työleiriltä ja vankilasta toiseen yhä idemmäs ja yhä vaikeampiin olosuhteisiin.

Nälkä, taudit ja vartijoiden mielivalta tappoivat heidätkin, ei vain niskaan ammuttu laukaus.

Yhdessä kestää ehkä paremmin. Kuva: Janne Vasama

* *

Elli Salon Muistopäivä-näytelmä on tarina tästä kaikesta, seitsemän kuvitteellisen henkilön kertomana.

Elli Salon aiempi näytelmä, Keräilijät, nähtiin Kajaanin kaupunginteatterissa vuosi sitten (lue arvio) ja romaaniksi muokkautunut aihe oli myös Finlandia-ehdokkaana (lue Kati-Annika Ansaksen arvio teoksesta täältä).

Muistopäivä-näytelmä pohjautuu historiallisiin dokumentteihin ja muistitietoihin. Salo on kirjoittanut sen yhteistyössä historian dosentin Aleksi Mainion johtaman Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushankkeen kanssa.

On miehensä perään Neuvostoliittoon lähtevä äiti tyttärineen, aatteeseen hurahtanut kommunisti siskonsa kanssa, punakaartilaisen leski ja veneellään bisnestä tekevä salakuljettaja apureineen.

Tähän päivään on helppo vetää suora yhtymäkohta.

Välimerellä liikkuu tälläkin hetkellä kiikkeriä veneitä ja kehnoja aluksia, joiden suunta on Eurooppa vauraine maineen, Italian ja Kreikan rannikko.

Sotaa, köyhyyttä ja liian vaarallista arkea pakenevat ihmiset Afrikasta ja Lähi-idästä ovat liikkeellä henkensä kaupalla.

Aili (Pirjo Lonka), Rauha (Annika Poijärvi) ja Lyyti (Marja Salo) ovat valmiina vastaamaan taas kerran kuulustelijoiden kysymyksiin. Kuva: Janne Vasama

* *

Miksi te tänne tulitte, kysyy neuvostosotilas Tervasaaresta lähteneiltä suomalaisilta näiden rantautuessa jään reunaan Suomenlahden etelärannalla.

Seuraa kuulusteluja, vankiloita, työleirejä, kurjuutta ja siirtoja karjavaunussa aina uuteen paikkaan, yhä idemmäs suuntana Ural.

Suomalaiset ovat aina epäiltynä.

Meitä aina kuljetetaan, sanoo näytelmän Aili, eikä halua menettää uskoaan, että jotain hyvääkin vielä olisi edessä.

Matka tiivistyy hetkiin samaa liikettä toistavassa pakkotyössä, haiseviin junanvaunuihin sullottuna, seisottamalla kiduttamiseen, kovilla lavitsoilla sairasteluun ja pysyvään seuralaiseen, nälkään.

Kun jauhopussi löytyy, siitä kauhotaan mahan täytettä suuhun sellaisenaan.

Esitys elää pienistä yksityiskohdista.

Pitää tanssia vaikka väkisin, kun pakkasen keskellä vastaan tulevat korkokengät.

Muistopäivä sulauttaa katsojan mielen ahdistusten matkalle.

Muusikot Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen ovat näyttämöllä omine kosketin- ja rumpupattereineen tiivistämässä tunnelmaa ja luomassa musiikillisilla vihjeillään maastoa, jossa kuljetaan.

Louhivuoren ja Tolosen musisointi on herkkää tilanteessa elämistä, vaikka pohjana on valmis rytminen, aika hypnoottinen materiaali, joka toistaa usein samaa, kuin junan kolketta.

Taitavat muusikot Eva Louhivuori (kuvassa) ja Ilkka Tolonen luovat Muistopäivä-näytelmän äänimaailman. Kuva: Janne Vasama

* *

Elävässä tilanteessa toteutettu näyttelijöiden videointi ja heidän kasvojensa projisointi takafondille kasvattaa tunteet. Siinä on myös yhteys neuvostopropagandan kuvastoon, jossa suuret kasvokuvat todistivat johtajien voimaa.

Nyt järjestelmän myllyyn joutuneet kertovat toista.

Vie kohtalo meitä, outoja teitä, vaan kotiin ei milloinkaan, kuten Eva Louhivuori koskettavasti laulaa.

Elokuvallisuus, jopa oopperamaisuus tuntuu myös Janne Vasaman ja Ville Virtasen lavastuksessa. Se on äärimmäisen pelkistetty ja toimii suurten, yksittäisten elementtien kautta.

Salakuljettajan vene kokoaa lähtijät ja pyörittää heitä aallokossa, matkaa karjavaunussa voi seurata kuin kasvien elämää ansarissa, vankisellit puristavat ihmiset kuin roskat rullakkoon ja pidätetyt parahtavat kertomaan kokemaansa takaseinästä liukuvien aukkojen kautta tuskallisen kirkkaassa valossa.

Karjavaunussa matka jatkui kohti Uralia. Kuva: Janne Vasama

* *

Riikka Oksasen henkilöohjauksessa on tyyni vire ja rauha. Koska tarina on niin raskas, ei poljentoa tarvitse korostaa.

Ihminen ovat näissä olosuhteissa kuin lastu laineilla, sattuman varassa ja lopulta yksin.

Joukko etenee musiikin meditatiivisen sykkeen varassa kuin omat sydämenlyönnit olisivat ainoa todiste elossa olosta.

Kun teloituksen hetki osalle koittaa, ei kuulu pamausta, vaan ihminen taittuu kasaan.

Lasse Lipposen koreografiassa näkyy kehon pakottaminen äärirajoille ja toisaalta yhteisten kuvioiden helpottava toisto.

Aili-äidin ja Aune-tyttären suhde pitää läpi tuskien taipaleen surulliseen loppuun asti. Pirjo Lonka ja Inke Koskinen tulkitsevat vavahduttavaa kiintymystä ja huolenpitoa.

Miiko Toiviaisen Neuvostomaahan uskova Heino luhistuu vasta oman mielen pettäessä. Salakuljettaja Oskuna Rasmus Slätis pitää edes jonkun sortin huumoria yllä ja Geoffrey Eristan tulkitseman apumies Viljamin vireessä.

Marja Salon sanavalmis Lyyti pääsee uudessa maassa vain seikkailemaan, ei syömään, niin kuin toivoi.

Annika Poijärvi luo Rauha-leskeen pärjäämisen tahtoa, vaikka kaikki kaatuisi päälle.

Lyyti (Marja Salo) iloitsee löytökengistä vaikka pakkasessakin. Kuva: Janne Vasama

* *

Muistopäivä on tervetullut muistutus suomalaisuudesta, johon mahtui demokratiamme alkukymmeninä suuria ristiriitoja.

Vain pieni osa loikkareista lähti puhtaasti aatteellisista syistä.

Moni ajatteli näytelmän punakaartilaisen leski Rauhan tavoin, että pari vuotta tehdään töitä ja sitten palataan kotimaahan.

Uudesta maasta ei tullut koskaan kotia, vaan perillä odotti kärsimystä ja kuolemaa. Paluu Suomeen ei tullut kuuloonkaan. Lapset erotettiin vanhemmistaan ja venäläistäminen antoi uudet nimet.

Suomeen jääneet sukulaiset häpesivät suvun loikkareita.

Toimittaja Unto Hämäläisen aloitteesta 2019 käynnistynyt historiantutkimusprojekti on luonut kokonaiskuvaa lähteneiden kohtaloista.

Heidät pystyttiin nimeämään ja heidän taivaltaan tarkastelemaan.

Loppukuvassa näemme joukon ihmisiä harsuuntuneissa valokuvissa takaseinällä. Heitä riittää, lapsia, perheitä, miehiä, naisia toivopilke katseessaan. Samalla kynttilämeri näyttämöllä kasvaa.

* *

Lämpiön seinällä odottaa vielä toinen muisto. Siellä liukuvat eteemme tuhansien Stalinin terrorin uhreina 1938 kuolleiden suomalaisten nimet.

Ja samaan aikaan, vuonna 2025, maailmalla kuolee ihmisiä edelleen kansanmurhan uhreina.

Kansallisteatterin, jos minkä, oli syytä tehdä tämä näytelmä. Kansallisen instituution tehtävä on tarttua kansaa jakaviin aiheisiin.

Anne Välinoro

Pitkät nimilistat liukuvat Kansallisteatterin lämpiössä esityksen päätyttyä. Kuva: Anne Välinoro

Muistopäivä

• Teksti Elli Salo
• Ohjaus Riikka Oksanen
• Lavastussuunnittelu Janne Vasama
• Pukusuunnittelu Saija Siekkinen
• Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen
• Musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen
• Koreografia Lasse Lipponen
• Livevideosuunnittelu Kalle Mäkelä
• Naamioinnin suunnittelu Emma Loponen
• Tekstin dramaturgi Minna Leino
• Näyttämöllä Geoffrey Erista, Inke Koskinen, Pirjo Lonka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Rasmus Slätis, Miiko Toiviainen

Ensi-ilta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 19.11.2025. Esityksiä 19.5.2026 asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua