Voiko historia olla tosiaan näin vauhdikasta? Kyllä voi, todistaa Läheltä piti -kirjassaan Lasse Lehtinen

Kuvat: Pekka Sakki / Otava

Tohtori Lehtinen on tuottelias kirjailija. Nyt arviossa oleva Läheltä piti – kansakunnan hurjat hetket (Otava, 2025) on Lasse Lehtisen viideskymmenes julkaistu kirja. Tänä vuonna ehti ilmestyä myös edellinen teos, pankkiiri Peter Fagernäsin elämäkerta (Kansallisporvari Peter Fagernäs, Docendo, 2025). Vauhtia on piisannut kirjoitustyössä, mutta vauhtia on myös niissä Suomen historian pitkän linjan vaiheissa, joita Lehtinen nyt kuvailee. Ja vaarallisia tilanteita, mutta myös onnekkaita sattumuksia. Onko maailman onnellisin kanssa myös maailman onnekkain kansa?

Lehtinen on valinnut tarkastelun kohteeksi viisikymmentä suomalaisten ja Suomen historiaan liittyvää tapausta, alkaen Lallista ja piispa Henrikistä ja päätyen Suomen Nato-jäsenyyteen. Tämän ajallisesti pitkän kaaren sisään mahtuu jos jonkinmoista historiallista käännettä ja sattumusta, joissa mukana on ollut toinen toistaan kiintoisampaa historian hahmoa. Voi vain kuvitella sitä runsauden pulaa ja valinnan vaikeutta, joka kirjoittajalla tässä työssä on ollut. Mutta kooste on runsaudessaan oivaltava ja värikäs ja kertoo myös kirjoittajan perehtyneisyydestä ja innostuneisuudesta aiheeseen.

Länteen vaikka saranapuolelta

Kirja alkaa kuvauksella Lallia ja piispa Henrikiä koskevasta legendasta, jonka pohjalta Lehtinen pääsee kuvaamaan niitä vaiheita, joiden kautta luterilaisuus valikoitui suomalaisten uskonnoksi. Idän ja lännen rajamailla ottivat aikoinaan yhteen Ruotsi ja silloinen Novgorod; valtataistelua sieluista kävivät samalla katolinen ja ortodoksinen kirkko. Ruotsin vallan ja Kustaa Vaasan myötä katolilaisuus vaihtui luterilaisuudeksi myös suomalaisille. Jäimme lännen puolelle ja olemme siellä pysyneet kautta historian, vaikka välillä vaikeaa on ollutkin. Tämä on Lehtisen teoksen tärkeä perusjuonne. Punainen lanka -termiä varon tässä käyttämässä, syy selviää erityisesti kirjan loppuosan tarinoista.

Kirjan tapauskuvaukset sisältävät runsaasti yllättäviä ja oivaltavia tapauksia historiasta, kuten esimerkiksi se, kuinka meidän poikamme Moskovan valloittivat, Jaakko de la Gardien johdolla. Tähän eivät sen koommin pystyneet Napoleon eikä Hitlerkään. Vähältä piti myös, että Kiirunan malmivarat olisivat päätyneet Venäjän haltuun Suomen sodan päättyessä. Ruotsin ja Venäjän rajaa pohjoisessa määriteltäessä neuvoteltiin siitä, olisiko rajajokena Kemijoki-Ounasjoki vai Kalixjoki Länsi-Lapissa. Lopputuloksena päädyttiin kompromissiin Tornionjoesta.

Herrat päättävät, kansa kestää

Historialliset tapahtumat ja niiden takana olevat poliittiset ja taloudelliset päätökset henkilöityivät tunnettuihin historian hahmoihin, tämä on tietysti ilmeistä. Ruotsin kuninkaiden ja Venäjän tsaarien aivoitusten tuloksena suomalaisten omaksi historiaksi ovat juurtuneet niin kolmikymmenvuotinen sota kuin isoviha, pikkuviha, hattujen sota sekä Suomen sota. Tavallisen kansan näkökulmasta noihin tapahtumiin ei tietenkään liittynyt mitään onnekasta eikä onnellista. Pelkkää tuskaa, kurjuutta ja kuolemaa vain.

Historiallisina ja poliittisina tapahtumina ne kuitenkin näyttäytyvät onnenkantamoisina, koska paljon pahemminkin olisi voinut käydä; jo tuolloin Suomen alue olisi voinut jäädä osaksi Venäjän imperiumia ja sille tielle olisimme jääneet. Kansa kuitenkin kesti ja jossain kaukana hallitsijoiden aivoituksissa päädyttiin Suomen aluetta ja kansaa koskeviin ratkaisuihin, jotka jälkikäteen näyttäytyivät jonkinlaisena kohtalon varjeluksena.

Nouse Suomi

Autonomian aikaa mennään hieman kuin rallatellen läpi – toki nälkävuodet ja Snellmann sekä muutamien tsaarien kiukuttelut ja ilkeydet selostetaan – mutta kuitenkin: ”Vaivoin kasvoi kansakunta keisarikunnan kainalossa”. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeuskin meille suotiin jo ennen itsenäistymistä.

Sitten alkoivatkin vaikeudet. Orastava työväenliike ei löytänyt yhteistä suuntaa vaan jakautui maltillisiin ja vallankumouksellisiin. Kuvaan astuivat Lenin ja bolsevikit ja loppu onkin onnetonta kamppailua sekä työväenliikkeen sisällä että työväenliikkeen ja muiden poliittisten liikkeiden välillä. Lehtinen on sekä tieteellisessä että tietokirjatuotannossaan kirjoittanut paljon sosiaalidemokraattisen liikkeen historiasta ja se näkyy myös tässä teoksessa; eikä hän peittele näkemystään siitä, kuka petti kenet. Neuvostohengityksen pahaa hajua on ilmassa edelleen, kun tarkkaan haistelee.

Venäjän vallankumouksen pyörteissä Suomi itsenäistyi horjuville jaloille, karkotti venäläiset sotavoimat vapaussodassa, kukisti hallituksen kaatamiseen pyrkineen punakapinan, kärsi punaisten ja valkoisten keskinäisen sisällissodan sekä joutui myös ensimmäisen maailmansodan taistelutantereeksi saksalaisten noustua maihin keväällä 1918, Saksan ja Venäjän rauhansopimuksen mukaisesti. Lehtisen kiteytys vuoden 1918 tapahtumista ja tuolloin käydyistä neljästä sodasta on selkeä ja objektiivinen.

Nuori kansakunta oli erilainen nuori. Kansanvaltainen järjestelmä ja oikeusvaltion perusta selvisivät läpi koko sotien välisen kuohuvan 1930-luvun, läheltä piti ja lommoja tuli sinne tänne, mutta toisin kuin muissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneissä valtioissa Suomi –Tšekkoslovakian tavoin – välttyi vallankaappauksilta. Vaikka ääriliikkeet puolin ja toisin yrittivät kansakuntaa horjuttaa, eheytyminen ja kypsyminen kansanvaltaan jatkuivat. Tätä totisesti jatkossa tarvittiinkin.

Kansa taisteli – ja sitten etsi syyllisiä

Sotiemme läheltä piti -tilanteissa Lehtisen näkökulma on ensisijaisesti kotirintaman pitävyydessä ja poliittisen päätöksenteon toimivuudessa, talvisodan ihmettä ja vuoden 1944 torjuntataisteluja unohtamatta. Yksinäinen taiturointi päällekäyvän Neuvostoliiton ja epäluotettavan kanssasotijan Saksan välillä oli hermojaraastavaa; kelkasta hyppäämisen ajoitusta kytättiin huolella.

Risto Ryti, Väinö Tanner, Juho Kusti Paasikivi, marsalkka C. G. Mannerheim nousevat tässä tarkastelussa keskiöön, samoin kuin poliittisen kotirintaman heikot kohdat, jotka olivat enemmän tai vähemmän Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Näitä oli myös sosiaalidemokraattien omissa joukoissa, mm. turvasäilöön laitetut niin sanotut kuutoset. Jatkosodan lopun häämöttäessä esiin alkoi nousta myös eräs Urho Kekkonen.

Alkoi takinkääntämisen, sotasyyllisten etsimisen, sotakorvausten ja vaaran vuosien aika. Karjala ja Petsamon luovutettiin, Porkkala miehitettiin. Seurattiin kauhulla tapahtumia muissa Neuvostoliiton vaikutuspiiriin joutuneissa maissa. Sotasyylliset tuomittiin sentään kotimaassa, Max Jakobsonin sanoin ”poliittisena sotakorvauksena”. Pohjoismainen oikeusvaltio horjahti, mutta isänmaa ei vastuunkantajiaan unohtanut. Valvontakomission veljellisellä tuella kotikommunistit ryhtyivät kampeamaan Suomea Tšekkoslovakian tielle. Luokkataistelua käytiin niin politiikan areenoilla kuin työpaikoilla. Sosiaalidemokraatteja pidettiin ykkösvihollisina, erityisesti luokkapetturi Väinö Tanneria.

Isänmaan asialla – loppuun asti

Lehtinen on paljon kirjoittanut Väinö Tannerista ja se näkyy myös tässä teoksessa, ja aivan aiheellisesti. Yhtä lailla toki näkyy Lehtisen väitöskirjaksi päätynyt harrastus ja suhtautuminen Urho Kekkosen toimiin, erityisesti suhteessa sosiaalidemokraatteihin.

Tannerin rooli ja vaikutus läpi koko itsenäisen Suomen historian on ollut aivan ratkaisevan merkityksellinen. Lehtisen kuvaamissa lähellä piti -tilanteissa Tanner on tavalla tai toisella ollut mukana poikkeuksellisen monessa ja päätynyt aina historian oikealle puolelle. Hän ei joutunut luopumaan pohjoismaista kansanvaltaa, oikeusvaltiota ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevista periaatteistaan, toisin kuin monet aikalaisensa. Tammikuun kihlaus työmarkkinoilla ja aseveliakseli politiikassa juurtuivat yhteiskunnan käyttövoimaksi pitkäksi aikaa. Jonkinlaista jälkilämpöä tästä havaitsee edelleenkin.

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen

Voi olla, että kyseessä on jonkinlainen historian optinen harha, mutta kirjan loppua kohti ajan riento ja tapahtumien vyöry tuntuvat vain kiihtyvän. On hämmästyttävää havaita, kuinka noin puolen vuosisadan mittaista ajanjaksoa sodan päättymisestä aina Suomen EU-jäsenyyteen – ja miksei aina Nato-jäsenyyden kynnykselle asti – on leimannut syvään juurtunut idänsuhteita koskenut itsesuojelunomainen vaikeneminen ja pelko.

Lehtinen kuvaa juuria myöten Paasikiven linjan muuntumisen Paasikiven–Kekkosen-linjaksi ja siitä edelleen pelkistetyksi Kekkosen-linjaksi: ”Neuvostoliitto oli päässyt ilman miehitystä suomalaisen päätöksenteon ytimeen.”

Kun ulkopolitiikka muuttuu sisäpolitiikan välineeksi, ollaan liukkaalla tiellä. Itseaiheutetut yya-draamat yöpakkasineen, noottikriiseineen, poikkeuslakeineen, rauhanlakialoitteineen ja sotilasyhteistyöehdotuksineen olivat läheltä piti -tilanteita, joista onneksi selvittiin, vaikka huonostikin olisi voinut käydä. Kansakunnan henkinen selkäranka oli koetuksella, kärsittiin mutta kestettiin, vaikka välillä hammasta purren. Läheltä piti, mutta säikähdyksellä selvittiin.

Lehtisen teksti on sujuvaa, jopa mukaansatempaavaa. Vertaus on ehkä pitkäkaarinen, mutta lukukokemuksena mieleen tulee Carl Grimbergin klassikkoteossarja Kansojen historia, jota poikavuosina tuli ahmittua. Voiko historia olla tosiaan näin vauhdikasta? Kyllä voi, todistaa tässä Lasse Lehtinen.

Mikään Suomen historian perusteos Läheltä piti ei ole eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Kohtuulliset historian perustiedot omaavalle se tarjoaa mainiota ryyditystä, oivalluksia ja hauskoja anekdoottejakin, kuten savolaiselta tarinaniskijältä voi odottaakin.

Muuten mukavaa lukukokemusta häiritsevät paikoin havaittavat toistot sekä kronologiset epäjohdonmukaisuudet. Vuosilukuja tai muita tarkempia ajanmääreitä ei leipätekstissä ole kovinkaan paljon, niitä olisi paikka paikoin jopa kaivannut. Harmillisia ovat myös silmiin sattuneet painovirheet erityisesti vuosilukujen kohdalla.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua