Miksi emme enää puhu sielusta uskonnon ulkopuolella? Arviossa Jyrki Vainosen Rajankävijä

Kuvat: Hannu Jukola / Aviador

Alkuun varoitus tai rohkaisu, itse kullekin maailmankatsomuksensa ja -kuvansa mukaan: tämä teos ei ole uskonnollinen, eikä käsittele juurikaan sielun kohtaloa kuoleman jälkeen. Kyseessä on sen sijaan mielenkiintoinen katsaus ihmismieleen tai -psyykeen, sen moniin ulottuvuuksiin ja erityisesti sen yhteyteen otsikossakin mainittavan luovuuden kanssa.

Jyrki Vainonen aloittaa Rajankävijä-esseekokoelmansa (Aviador, 2025) vastaanpanemattomalla havainnolla: sielu-sanan käyttö on hiipunut uskonnollisten yhteyksien ulkopuolella. Hän jopa epäilee, että sielu ja sielullisuus ovat muuttuneet useimmille meistä tyhjiksi, merkitystä vailla oleviksi sanoiksi. Ne on luovutettu, ehkäpä suorastaan työnnetty, kirkon tai kirkkojen ja niiden oppeihin sitoutuneiden käyttöön, viritetty viittaamaan johonkin, mitä ei maallisessa elämässä tarvita eikä olevaksi tunnisteta. Puhumme mieluummin henkisistä kyvyistämme, mielestämme, psyykestämme, joskus nykyiseen luonnontieteistävään tyyliin jopa aivoistamme. Jonkinlaisena jakojäännöksenä käyttöömme on jumittunut vain joitain hokemia, kuten ”oikein sieluun sattuu”, ”syvällä sielussani” tai vaikkapa ”sielunveljet”.

Taiteessa sielusta ehkä kuitenkin puhutaan muita ympäristöjä useammin. Ajatus nousi mieleeni, kun kävin kesken tämän arvion kirjoittamisen Music for the Soul -nimisessä kamarikonsertissa, ja kotiin astellessani muistin, että onhan olemassa kokonainen musiikkigenrekin, joka kantaa nimeä soul. Eikä kummastusta kai herätä väittää soulkappaletta sielukkaaksi?

Vainonen ei sitä mainitse, mutta itselleni tulee mieleen, että ”sielulle” on kaiken kaikkiaan käynyt kuin ”hyveelle”. Hyveistä ja hyveellisyydestäkään ei enää juuri puhuta muualla kuin etiikan tutkijoiden kammioissa. Ei kehdata puhua, epäilen, sillä hyve-sana on alkanut kantaa selkeän negatiivissävytteisiä merkitysvarjostumia, kuten yhdyssanassa ”hyvesignalointi”. Ja kuitenkin, hyveellisyys tarkoittaa perimmältään vain sitä, että ihminen pyrkii olemaan hyvän puolella, on tarvittaessa rohkea, tasapuolinen, pitkäpinnainen, auttavainen. Reilu ja reipas yhteisönsä jäsen.

Mutta mikä ja missä se sielu on? Jyrki Vainonen on perinpohjainen ja aloittaa tutkimuksensa kaukaa muinaisista, mutta jossain mielessä niin tutuista ajoista, eli antiikista ja sen hengenjättiläisistä Platonista ja Aristoteleesta. Erityisesti Platon ja tämän oppi sielusta tuntuu olevan Vainoselle mieleen (!). Platonhan kuvaili sielun(elämän) kolmikerroksiseksi. Ylimpänä eli päässä meillä asuu järkisielu, sydämessä intosielu ja vatsassa himosielu. Kokonaisuuden moottori tai dynamo eli energiantuottaja on himosielu, joka jahtaa välittömiä aistinautintoja ja välttelee kaikenlaista tuskaa ja kärsimystä. Sydämessä puolestaan asuvat tunteet ja päässä järki, jonka tehtävä on kaitsia ja harmonisoida alapuolellaan mellastavia voimia. Järkisielu eroaa kahdesta muusta myös niin, että se on ikuinen, eikä niin ollen ole kiinnittynyt ihmisruumiiseen muiden sielunosien tavoin.

Vainonen käyttää Platonin mallia luovasti ja tyylikkäästi kuvatessaan taideteoksen syntyprosessia. Hän hahmottelee kaksikerroksisen talon kellareineen. Talon ensimmäisessä kerroksessa majailee Luova ja toisessa Vartija. Asukkaat viettävät talossaan ensin hiljaiseloa toisistaan piittaamatta ja osin jopa toisistaan tietämättä. Kun sitten tavataan ja selviää, että Luova aikoo kirjailijaksi, Vartija kiinnostuu hänen projektistaan ja ilmoittaa haluavansa auttaa. Hän kun on maailmaa laajasti tunteva ja elämän karikot kiertämään pystyvä kokenut ihminen. Ja niin Luova ryhtyy viettämään aikaansa kellarissa olevassa työhuoneessaan posket innosta hehkuen ja juoksuttaa viikosta toiseen työnsä hedelmiä Vartijan luettavaksi.

Kun Vartijan saama liuskakasa kasvaa, hän alkaa olla yhä varmempi Luovan lahjoista, vaikka tekstejä on pakko koko ajan hioa ja korjata. Luova näet antaa palaa estoitta ja tarinansa julkaisukelpoisuutta ajattelematta. Ajattelu ja kalkulointi taas on Vartijan, järki edellä maailmaan asennoituvan heiniä. Hän tietää, mitä lukijakunta haluaa ja sulattaa, ja mikä kelpaa kustantajille. Kun Vartija vielä onnistuu, jos onnistuu, tasapainottelemaan Luovan viettienergialla synnytetyn tuotannon ja reaalimaailman vaatimusten ristipaineessa, ensin mainittua liikaa tukahduttamatta ja jälkimmäistä sopivasti suostutellen, voi tuloksena olla niin taiteellinen kuin taloudellinen onnistuminen. Silloin voi tulkita talon (sielun) sisäisen elämän päätyneen ainakin väliaikaisesti tasapainoon.

Platonin lisäksi teos putkauttelee esiin monia muita suuria nimiä Aristoteleesta Jungiin, Descartesista Freudiin. Ja heistä viimeksi mainittuhan kuvaa yli 2 000 vuotta Platonin elinvuosien jälkeen mielen rakennetta kovin tutun oloisesti: vietit, minä ja yliminä alhaalta (kellarista) ylös lueteltuna. Niin Vainosella kuin muilla mielen(filosofian) tutkijoilla on siis syynsä Platonin vierellä viipymiseen.

Samoin Descartes kuulunee nimiin, jotka on nostettava esiin sielupuheen historiaa luodattaessa. Descartes, tai latinalaisittain Renatus Cartesius, oli dualisti, eli hän katsoi ihmismielen ja ruumiin laaduiltaan täysin erilaisiksi entiteeteiksi, substansseiksi. Siinä missä ruumis kuuluu fysikaaliseen, ulottuvuuden ja tilan maailmaan, mielellä ei ole ulottuvuutta, ei kokoa, pintaa tai painoa. Descartes yhtä kaikki katsoi mielen eli sielun toimivan ruumiissa ja ainakin joissain kirjoituksissaan sijoitti sen käpyrauhaseen (epifyysi), koska sillä ei hänen tietääkseen ollut mitään muutakaan tehtävää ihmisruumiissa. Todellisuudessa käpyrauhanen sääteli Cartesiuksenkin vuorokausirytmiä muun muassa melatoniinia erittämällä. Mutta oli miten oli, Descartesin ja hänen teoriansa saamasta palautteesta käynnistyi moderni mielen ja sielun vuorovaikutteisuuden pohdinta (ns. mind-body problem), joka jatkuu edelleen, vaikka aivoistamme ja hermostostamme on saatu koko ajan tarkempaa ja tarkempaa tietoa.

* *

Vainosen kirjan viehättävyys ja mielenkiintoisuus asuvat lopulta hänen omissa oivalluksissaan ja näkökulmissaan, vaikka katsaukset sielunäkemysten historiaan kyllä tukevat lukijan silmien eteen piirtyvää. Vainonen toteaa itsekin teoksen alkupuolella, että ”jo kuolleiden viisaiden kohtaamiset opettivat minulle kuinka keskeisiä ja elämää eri tavoin merkityksellistäneitä käsitteitä sielu ja sielukkuus ovat olleet…”.

Tärkeinä Vainonen pitää myös muutamia nuoruuden kokemuksiaan, erityisesti voimakkaita luonnon sielukkuuden tuntemuksia, panteistissävytteisiä osallisuuden tuntoja, joiden hän katsoo ohjanneen itseään asennoitumaan nöyrästi ja kunnioittavasti muihin elollisiin. Kyse on vaikeasti kielellä ilmaistavista kokemusulottuvuuksista, joita Vainonenkin, ammattikirjailija, voi vain parhaansa mukaan tapailla:

”Moni, joka on saanut tilaisuuden katsoa läheltä silmiin hirveä, kaurista tai lintua, tietää, mitä tarkoitan… Puhun siitä, mikä laskeutuu ihmiseen noissa tilanteissa ja valtaa hänet. Ehkä on kyse pyhyydestä ja pyhän kokemisesta, mutta joka tapauksessa jostakin vaikeasti sanallistettavasta ja syvästi koskettavasta… Osuvien sanojen löytäminen tuolle kokonaisvaltaiselle kokemukselliselle olotilalle on vaikeaa, jos ei mahdotonta.”

Vaikeaa se varmasti on, mutta nostan reuhkaani Vainosen urheille yrityksille ja mielestäni vähintään osittaiselle onnistumiselle. Hän tiristää kuin tiristääkin kaiken historiallisen sielupuheen, nykypäivän tutkimustulosten ja omien kokemustensa massasta esiin ihmiselämän ulottuvuuden, joka ehkä jää sanoin selittämättömäksi, jonka äärellä ei ehkä lopulta voi kuin vaieta, mutta jonka olemassaolon mahdollisuudesta, ellei ilmeisyydestä, hänen lukijansa alkaa vakuuttua.

Ja sitten Vainonen tekee tuon väistämättömän kysymyksen: tarvitaanko sielullisuuden kokemukseen sittenkin uskoa? Ja jos, niin uskoa mihin? Tärkeä kysymys, mutta Vainonen pitää teoksessaan vielä tärkeämpänä pohtia löytyyko sielulle vielä tai taas sijaa uskonnollisen keskustelun ulkopuolella. Siinä hänen ”sielunvaelluksensa” ja teoksensa punainen lanka.

* *

Vainonen kirjoittaa selkeällä ja tyylikkäällä suomella perinteistä esseistiikkaa. Kirjan sisus on omalla tavallaan kronologinen. Lukija saa jo alussa tietää kirjailijan motivaation kirjoittaa juuri tämä teos, ja katsaus aiheen keskeiseen taustaan keriytyy auki menneisyydestä nykyisyyteen, ajoittain uutta vauhtia menneestä hakien. Hiljaista huumoria Vainonen ei kaihda, kaikensorttista räiskimistä ja provosointia kylläkin. Hän ei myöskään tuputa, eikä mestaroi, vaan kutsuu mukaan pohtimaan.

Loppukaneetin paikan ansaitsee Vainosen idea sielun ilmenemisestä eri tyyppisissä rajatiloissa, joista ilmeisin on tietysti kuolema. Mutta rajoja on monia muitakin, kuten vaikkapa alitajuisen ja esitajuisen ja sitten sen ja tajuisen rajat. Ja rajojen yhteydessä on tietysti puhuttava myös vapaudesta, sillä onko sitäkään ilman rajoja – ja sielua?

Tässä teos sekä sielupuheeseen tottuneelle että sitä aiemmin vieroksuneelle.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua