Oikeusmurha ja miten se tehtiin – Anneli Auerin piina ei hellitä, vaikka Ulvilan murhasta on kohta 20 vuotta

Rämö & Mäkinen. Kuvat: Otava / Jonne Räsänen

Tähän alkuun tunnustus. Olen aina pitänyt Anneli Aueria todennäköisimpänä syyllisenä miehensä Jukka S. Lahden murhaan. Se tapahtui Ulvilassa aamuyöllä 1. joulukuuta 2006.

Suomalainen oikeusjärjestelmä on toista mieltä. Vaasan hovioikeus on todennut Auerin kaksi kertaa syyttömäksi henkirikokseen. Viimeisin ja lainvoimainen päätös on joulukuulta 2015. Samalla kumoutui Satakunnan käräjäoikeuden vuonna 2013 antama murhatuomio.

Itse asiassa juuri Auer on ainoa suomalainen, joka on oikeudessa vapautettu näistä murhasyytteistä. Henkirikos on edelleen ratkaisematta. Se kertoo karusti tutkinnan monista epäonnistumisista. Samalla se avaa suorastaan kauhunsekaiset näkymät rikoksen kaikkiin seurauksiin.

Niistä ovat kärsineet Auer itse, hänen miesystävänsä ja sukulaisensa sekä varsinkin hänen lapsensa. Murhan jälkeisestä ajasta kertoo Rami Mäkisen ja Matti Rämön kirja Oikeusmurha: kuinka järjestelmä tuhosi Auerin perheen (Otava, 2025).

Lasten mielet muuttuivat

Mäkinen ja Rämö ovat kokeneita toimittajia ja tietokirjailijoita. He eivät yritä selvittää Lahden murhaa. Nyt kerrotaan siitä, mitä murhatutkinnan osallisille tapahtui vuoden 2006 jälkeen. Keskiössä ovat oletetut seksuaalirikokset, joista tuomittiin Anneli Auer ja hänen miesystävänsä Jens Kukka. Tuomion mukaan teot kohdistuivat Auerin lapsiin. Kirjan tekijät näkevät asian näin:

”Nykyinen näyttö antaa vahvat perusteet pitää tuomioita oikeusmurhana. Auer ja Kukka tuomittiin käsityksemme mukaan syyttöminä ja vieläpä rikoksista, joita ei tosiasiassa edes tapahtunut. Se on äärimmäisen vakava järjestelmätason virhe, jonka läpivalaisu on tietokirjailijan ja journalistin velvollisuus.”

Miten niin virhe? Siksi, että näyttö perustui lasten omiin kertomuksiin ja eräiden asiantuntijoiden niitä vahvistaviin ”löytöihin”. Aikuisiksi kasvettuaan lapset pyörsivät kaikki tarinansa. Valehtelun syyksi lapset kertoivat sijaisvanhempiensa johdattelun ja manipuloinnin. Katumusprosessi alkoi vuonna 2017, ja viimein KKO purki molemmat tuomiot joulukuussa 2024.

Oikeusmurha-kirja perustuu suurelta osin aiemmin tiukasti salattuihin aineistoihin. Niiden alkuperää suojaa toimittajan lähdesuoja. Hyvä niin.

Noitapata porisi

Jukka S. Lahden murhan tutkinta eri vaiheineen on kestänyt kohta 20 vuotta. Prosessi on saanut vuosien varrella surrealistisia, etten sanoisi kafkamaisia piirteitä. Yksi pahimmista ovat lasten kertomat ja kaikesta päätellen täysin keksityt seksuaalirikokset.

Kun Aueria alettiin kuulustella murhasta epäiltynä elokuussa 2009, hänet erotettiin neljästä lapsestaan. Heistä vanhin, vuonna 1997 syntynyt Amanda, on ainoa, joka esiintyy kirjassa omalla nimellään. Pikkuveli on syntynyt vuonna 1999 ja pikkusiskot vuosina 2002 ja 2004.

Lapset asuivat alkuun vastaanottokodissa. Huhtikuussa 2010 he muuttivat Anneli Auerin veljen Ari Auerin ja tämän vaimon Minnan luo Ruskoon. Jo kesäkuussa uudet sijaisvanhemmat halusivat eroon Amandasta, joka pian muutti Kaarinaan.

Kun sisarukset oli erotettu toisistaan, alkoi tapahtua. Ari Auer kääntyi kesällä poliisin puoleen.

”Noitapata porisi jo. Porin syyttäjänviraston uumenissa keittyi kokoon myrkyllinen liemi”, kirjassa kuvataan.

Shortseissa hankeen

Anneli Auer ja Jens Kukka vangittiin syyskuussa 2011. Syytteet seksuaalirikoksista nostettiin helmikuussa 2012. Syytekohtia oli 27 ja nimikkeet rankkoja: törkeitä ja perusmuotoisia raiskauksia, seksuaalisia hyväksikäyttöjä, pahoinpitelyjä ja jopa eläinsuojelurikos.

Syytteet perustuivat tarinoihin, joita nuoremmat lapset olivat alkaneet kertoa enolleen Arille ja Minna Auerille edellisenä kesänä. Teoista he syyttivät biologista äitiään, tämän miesystävää – ja Amandaa. Eikä kyse ollut mistä tahansa pikkujutuista.

Lapset tarinoivat, kuinka Anneli oli tappanut heidän isänsä Amandan avustuksella. Onnistuneen murhan jälkeen he olivat alkaneet haaveilla muidenkin sukulaisten tappamisesta. Myöhemmin isän murhapäivänä vietettiin ”kuolinjuhlia”, joissa äiti oli kuningatar ja Amanda prinsessa. Päivään liittyi myös kidutusta:

”Mä joutusin meneen ihan shortseillani ulos pakkaseen lumihankeen ja ne heitti mua terävillä jääpuikoilla ja lumipalloilla ja kaikil terävillä jääpaloilla”, 12-vuotias veli kertoi.

”Mää oon ihmeissäni”

Ja nyt seuraa tämän tarinan käsittämättömin osuus. Satuilu muuttui yhä uskomattomammaksi, ja sen perusteella Suomessa käytiin kohta ensimmäistä noitaoikeudenkäyntiä yli 300 vuoteen.

Poika kertoi esimerkiksi perheen sunnuntairituaaleista. Äiti ja Amanda muka ottivat lusikkaan isän tuhkaa, kastoivat siihen sormensa ja piirsivät paholaisen kuvia ja 666-lukusarjoja.

”Ne ei ollut mitään kristinuskosii ihmisii, et ne oli paholaisen palvojia”, poika väitti.

Poliisit ja psykologit saivat kuulla todella groteskeista teoista, kuten Jensin ja Amandan sukupuoliyhteyksistä, väkivaltaa sisältäneistä takaa-ajoista, lasten paiskomisista, eläinrääkkäyksistä ja pihatansseista pirunsarvet päässä ja dildo otsalla.

Juttujen perusteella arkipäivä suomalaisessa lapsiperheessä oli pahempaa kuin helvetin 9. piirissä Hieronymus Boschin maalauksissa.

Syytetyt kielsivät kaiken, ja Amanda oli kuin puulla päähän lyöty. ”Tiiäks, mä oon yhtä ihmeissäni ku sääki”, hän totesi kuulustelijalle. Naapurit, sukulaiset ja tuttavat olivat samaa mieltä.

”Kukaan Amandaa ja tämän nuorempia sisaruksia seksuaalirikosten ja pahoinpitelyjen välisenä aikana tavannut opettaja tai sosiaali- ja terveysalan ammattilainen ei ollut havainnut merkkejä lasten kuvailemasta väkivallasta”, Mäkinen ja Rämö vahvistavat.

Arpia etsittiin uv-valolla

Edellinen lause on valitettavasti vain osittain totta. Syytteitä tukemaan ilmestyi ihmisiä, joiden motiiveja ja osaamista lukijan on pakko ihmetellä.

Heistä tärkeimpiä oli tamperelainen gynekologi Minna Joki-Erkkilä. Hän oli ennenkin arvioinut seksuaalisen väkivallan jälkiä ja antanut niistä lausuntoja oikeuteen. Hän teki Auerin lasten oikeuslääketieteelliset arviot Tampereella syyskuussa 2011 ja allekirjoitti tulokset yksin, vaikka mukana oli kaksi muutakin lääkäriä.

Joki-Erkkilä etsi lapsista hyväksikäytön jälkiä uudella menetelmällä, ultraviolettivalolla. Se muka paljasti vanhojakin, jo parantuneita arpia. Esimerkiksi Auerin pojan ummetusoireet selitettiin johtuneen peräaukkoon tapahtuneista yhdynnöistä.

Nyt jälkikäteen uv-tutkimukset vaikuttavat vähintään epäilyttäviltä. Kirjan tekijät kuvaavat syy-seuraussuhteiden menneen näin:

”Tapahtumia koskevat arviot kulkivat kehää: Ennen omien lausuntojensa tekemistä Joki-Erkkilä sai perehtyä psykologien tekemiin haastatteluihin ja tehdä niistä omat tulkintansa. Hänen kirjoitettuaan lausuntonsa oikeuspsykologit käyttivät niitä puolestaan omien uskottavuusarvioidensa tukena.”

Lapset hakivat huomiota

Auerin puolustuksen käyttämät asiantuntijat olivat oikeuskäsittelyn aikana täysin eri mieltä sekä lasten kertomusten todenperäisyydestä että Joki-Erkkilän löydösten todistusvoimasta.

Åbo Akademin oikeuspsykologian dosentti Pekka Santtila ja psykologian tohtori Katariina Finnilä tyrmäsivät syytökset perättöminä. Heidän mukaansa lasten todellisuudentaju oli pettänyt. Aikuiset olivat vaikuttaneet tarinoiden syntyyn, sisältöön ja esitystapaan.

Moni lapsia tutkineista psykologeista oli toiminut osaamattomasti, haitallisesti ja jopa epäeettisesti, he katsoivat. Lapsia oli ”palkittu” epätosista tarinoista, joilla he olivat hakeneet huomiota ja hyväksyntää.

Santtila ja Finnilä arvostelivat myös Joki-Erkkilän lausuntoja, joita he syyttivät vahvasta asenteellisuudesta. Se herätti kysymyksen myös lääketieteellisissä tutkimuksissa tehtyjen havaintojen luotettavuudesta.

Yksi toimittaja onnistui

Prosessi päättyi Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa 29. kesäkuuta 2012. Kukka sai kymmenen ja Anneli Auer seitsemän vuotta vankeutta seksuaalirikoksista. Oikeus otti todesta lasten puheet ja niitä tukevan näytön.

Oikeuden puheenjohtaja, käräjätuomari Tapio Katajamäki olisi hylännyt valtaosan syytteistä. Hän hävisi äänestystuomion äänin 1–2.

Monimutkaista, raskasta ja vuosia kestänyttä aihetta seuraavat tiedotusvälineet mokasivat pahemman kerran. Ainoa onnistuja oli vapaa toimittaja Mikko Niskasaari, joka kirjoitti Hymyyn ja Alibiin. Hän esitti jutuissaan, että seksuaalirikostuomiot ja murhajutunkin uusimmat käänteet perustuivat poikkeuksellisen huonoon ja arvostelulle alttiiseen näyttöön, joka oli täynnä outoja yksityiskohtia.

Järjestelmä kosti. Niskasaari haastettiin oikeuteen kunnianloukkauksesta. Tuomio oli sata päiväsakkoa – kolme kertaa vastaavien juttujen normaalitasoa enemmän. Syyte kuitenkin kaatui Helsingin hovioikeudessa 3.7.2018.

Auerin ja Kukan juttu eteni vielä Turun hovioikeuteen kesällä 2013. Sekin uskoi lasten kertomukset. Auerin rangaistus piteni 7,5 vuoteen. Näin Rami Mäkinen ja Matti Rämö summaavat prosessin:

”Porin syyttäjänvirastossa keitetty myrkkyliemi oli juotettu Anneli Auerille ja Jens Kukalle viimeistä pisaraa myöten. Heidät oli tuomittu salaisessa oikeudenkäynnissä, jonka kulusta oikeuslaitos oli vaiennut visusti.”

Eniten säälin Amandaa

Oikeusmurha-kirjaa lukiessa kriitikolle, toimittajalle ja ihmiselle tulee nihkeä ja epämukava olo. Aueriin ja Kukkaan kohdistuneet syytökset ovat likaisia, ällöttäviä ja selvästi sairaan mielikuvituksen tuottamaa roskaa.

Auerin lasten terveyttä, elämää ja kokemuksia käsitellään sellaisella tavalla ja niin yksityiskohtaisesti, että tällaiseen ei tietokirjoissakaan normaalisti törmää.

Pitääkö lukijan tietää vielä tämäkin, huomaan usein ajattelevani. Voiko kukaan tällaisen mankelin läpi kulkenut selvitä siitä jälkiä jättämättä tai mielenterveyttään menettämättä, ihmettelen itsekseni.

Eniten käy sääliksi Amandaa, jonka koko nuoruus hautautui uskomattomien syytösten vyöryn alle. Sittemmin sisarusten välit ovat kuulemma parantuneet uudelleen.

Hei hei logiikalle

Seksuaalirikosjutun koko sisältöä on melkein liian vaikea uskoa edes todeksi. Eikö kukaan missään vaiheessa pysähtynyt miettimään, mitä tässä juuri nyt ollaan tekemässä: tuomitsemassa suomalaista perheenäitiä ja tämän miesystävää paholaisen palvonnasta ja noitariiteistä 2010-luvulla. Syytöksetkin olivat yhtä epäuskottavia ja mahdottomia kuin 1600-luvulla, jolloin noidiksi kuvitellut naiset ja miehet sidottiin paaluun ja poltettiin elävältä.

Tämä kaikki oli mahdollista, koska koko prosessi oli alusta saakka salainen. Lisäksi oletetut teot kohdistuivat lapsiin. Viimeistään se sai monet osalliset unohtamaan logiikan ja terveen järjen täysin ja uskomaan mahdottomankin mahdolliseksi.

”Auerin pienimpien lasten kertomuksissa on niin paljon vääriksi todistettuja, luonnonlakien vastaisia ja täysin epärealistisia yksityiskohtia, että rationaalinen johtopäätös on selvä. Kertomuksia on tämän vuoksi pidettävä kokonaisuudessaan epäluotettavina”, professori Pekka Santtila kiteyttää kirjassa.

Se, että liian moni otti kaiken todesta, on hänestä valtava virhe, ”järjestelmäkatastrofi”.

Lukijana ihmettelen, kuinka helppoa oikeusjärjestelmää on vedättää.

Piina jatkuu syksyllä

Ovatko Auer ja Kukka (joka on muuttanut nimensä) nyt kuivilla, kun seksuaalirikostuomiot on purettu? Kaikkea muuta. Molemmat joutuvat jälleen oikeuden eteen ensi lokakuussa. Tapauksen käsittely voi kestää helmikuuhun 2026 saakka.

Valtakunnansyyttäjä päätti kaikesta huolimatta jatkaa syytteiden ajamista. Rikosnimikkeet ovat edelleen samat: muun muassa törkeä raiskaus, törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja törkeä pahoinpitely.

”Korkein oikeus on joulukuisessa päätöksessään (2024) todennut, että lasten uusissa kertomuksissa on epävarmuustekijöitä, jotka heikentävät niiden merkitystä näyttönä. Se on myös todennut, että alkuperäinen lasten kertomusten luotettavuuden arviointi on suoritettu huolellisesti, perusteellisesti ja asiantuntemuksella”, valtakunnansyyttäjä Ari-Pekka Koivisto kommentoi Ylelle viime tammikuussa.

Syyttäjä selvästi epäilee lasten esittämän katumusten aitoutta. Nyt he joutuvat itse kertomaan asiasta käräjäoikeudelle.

Maallikkona en ymmärrä, miten kerran käsitellyistä ja tuomituista teoista voidaan käydä oikeutta uudelleen – varsinkin, kun väitetyt syylliset ovat kärsineet heille määrätyt rangaistukset ja nekin kaikesta päätellen turhaan.

Sumun takaa ei näe

Ulvilasta käynnistynyt uskomaton murhasaaga siis jatkuu aina vain. Osallisille ei suoda rauhaa. Ilmeisesti oikeusjärjestelmä ole kypsä myöntämään, että moka mikä moka.

Kaiken lisäksi sama voi toistua uudelleen. Pedersörestä kadonnut Karfin perhe on etsintäkuulutettu kansainvälisesti, ja perusteet liittyvät jälleen lapsiin.

Se herättää voimakkaita tunteita ja laskee tapauksen eteen sopivan sumuverhon, jonka suojassa viranomaiskoneisto voi tehdä melkein mitä tahansa. Kun kaikki on salaista, kontrolliakin on vähän. Tiedotusvälineitä viedään jälleen kuin tyhjää ämpäriä. Niukat viranomaislausunnot eivät kerro tapauksen todellisesta sisällöstä ja vanhempien oletuista rikoksista juuri mitään.

Sitä arvokkaampaa on, että Rami Mäkinen ja Matti Rämö ovat tehneet perusteellisen, tinkimättömän ja suututtavankin tietokirjansa.

Onneksi jossakin jonkun pieni käsi nousee puolustamaan oikeusjärjestelmän rattaisiin sotkettuja ja kysyy, menikö kaikki mielestänne ihan oikein.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

EDIT 25.9.2025 klo 15.53. Juttua täsmennetty Mikko Niskasaaren saaman tuomion osalta.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua