Alavireistä avaruusklassista – arviossa uusi Flash Gordon -kokoelma Tehtävä Plutossa

Kuva: Kimmo Ylönen, piirros Dan Barry

Alussa on avaruuden loputon yö, valovuosien päässä kimaltavat tähdet, aution taivaankappaleen karu pinta ja laskua tekevä avaruusalus. Näyttää tieteistarinalta. Ylivalonnopeusraketin kuskinpukilla istuu poolokentällä menestynyt ja parhaiden joukkoon arvostetusta Yalen yliopistosta valmistunut amerikkalainen nuorukainen. Hän saapuu auttamaan toisia Telluksen uroita, jotka perustavat sillanpääasemaa aurinkokunnan laidalle Pluto-planeetalle.

Muutamaa ruutua myöhemmin auttaja on itse pinteessä. Sekä siirtokuntatyöläisten että sankaripilotin toiminta Pluton jääkuorella on sekoilua vailla suunnitelmaa. Vaikeudet alkavat kasaantua toden teolla, kun railosta kurottelee vieraan robotin pihtikoura.

Jalavan uudessa kokoelmassa Tehtävä Plutossa (2025) julkaistaan tiettävästi ensi kertaa suomen kielellä Flash Gordon -sunnuntaisarjat vuosilta 1967–1970. Kirjan ensimmäisen tarinan piirsi Mac Raboy. Hänen äkillisen kuolemansa jälkeen toimeen tarttui avaruusseikkailun lyhyempää arkipäivän muotoa jo pitkään piirtänyt Dan Barry, jonka työ Flash Gordonin parissa jatkui aina vuoteen 1990. Kaikki kokoelman kertomukset on käsikirjoittanut tieteiskirjailijana kunnostautunut Harry Harrison.

Ensimmäinen Flash Gordon -tarina alkoi ilmestyä lehdissä tammikuussa 1934, kauan ennen kuin oikea neuvostoliittolainen Laika-koira lensi ulos ilmakehästä. Seuraavalla vuosikymmenellä Flash Gordonin seikkailuja lukivat eri puolille Maa-planeetan pintaa sijoitetut amerikkalaiset sotilaat ja näiden liittolaiset. Saksalaisilta sarjakuva kiellettiin.

Sarjan luoja Alex Raymond otti itse osaa toiseen maailmansotaan Yhdysvaltain merijalkaväen joukoissa. Sodan jälkeen hän olisi halunnut jatkaa työtä Flashin kanssa Mongo-planeetalla, mutta sarjaa jakeleva King Features -syndikaatti päätti pitää tuuraajan töissä. Raymondille annettiin mahdollisuus kehittää kokonaan uusi sarja. Siitä pitäen taiteilijan työllisti etsivä Rip Kirby.

Kuusikymmentäluvun lopulla  avaruusseikkailut muutama vuosi ennen Flashia aloittaneen esikuvan ja kilpailijan Buck Rogersin kypärä roikkui jo naulassa. Flash Gordon jatkoi uraansa sarjakuvasivuilla vuoteen 2003, jolloin planeettasiirtokuntien piti olla jo täyttä totta ja yhteys avaruuden muihin asukkaisiin saavutettu.

Suomessa sarjaa on julkaistu vuosikymmenten ajan ja monilla hullun hauskoilla nimillä. Salama Gordon on kiistämättä klassikko, josta on imetty vaikutteita supersankari- ja avaruustarinoihin kautta populaarin kosmoksen.

Upean nimiruudun jälkeen seuraa avaruuden karkeajännitystä (sic).

Sanomalehtisarjakuvat luotiin viihteeksi uutisvirran sivu-uomaan. Suosittu sarjakuvakertomus saattoi sitouttaa lukijat lehden kesto-ostajiksi. Nykypäivän lukijana tarkastelen tuotetta täysin toisesta kulmasta kuin menneen maailmanajan uutiskeventäjä tai seikkailunnälkäinen viikari.

Minua uuden Iskevä Salama -kokoelman tarinat viihdyttävät valitettavan vähän. Nippuun koottuna viikon välein ilmestyneet sivut sisältävät paljon toistoa. Ylärivin ruudut ovat jatkuvan juonen kannalta tarpeettomia. Kerronta jankuttaa vaaratilanteesta toiseen. En tunne jännityksen jääkylmiä väreitä, vaikka päähenkilöt kuinka kuilun reunalla ovatkin.

Tieteistarina ei tunnu kovin mielikuvitusrikkaalta. Avaruuden ihmeet ovat usein vain maassa tavattavia asioita toisessa koossa tai yhteen liimattuna. Eniten nautin tarinajaksosta, joka tapahtuu Mars-tukikohdan maankaltaisessa ympäristössä. Sirkukseen soluttautuva rikollinen ja riehakkaan omituinen lemmenjuoni voisi sisältyä vaikkapa etsivä Kirbyn seikkailuihin, jos trapetsitaiteilijan ylimääräinen käsipari pyyhittäisiin pois.

Jos oletetaan, että kaikki ihmisen kertomat tarinat kertovat lopulta ihmisestä itsestään, on Sami Salaman seikkailuihin kirjoitettu lajikuvaus kerta kaikkiaan kammottava. Tulevaisuudessakin vieraita maailmoja tutkitaan, jotta löydettäisiin riistettäväksi kelpaavia resursseja, kuten kultaa tai muskottipähkinöitä takavuosina tai akkumetalleja tänä päivänä. Pluto kolonialisoidaan riemurinnoin.

Ne toiset siellä tähtien takana ovat sotaisia ja muodostavat uhkan. Kun kohdataan, alkaa raivoisa tulitus tuossa tuokiossa. Näyttävimmät koneet ovat sotakoneita. Sovinto saavutetaan, kun kaukaisten maailmojen pidemmälle kehittyneet ja teknisesti ylivoimaiset sivilisaatiot lopulta ymmärtävät, että amerikkalainen ihminen on oikeassa.

Roskapöntöstä ja uretaani-tuubeista laitettu sotarobotti.

Kokoelman kertomusten ilmestymisen aikoihin oli itsestään selvää, että mustavalkoisessa sarjassa mustaa oli vain viiva. Sankarit olivat kalpeanaamoja. Vaajanyrkin koominen aisapari Pancho kulkee mukana salamatkustajana ja puhuu kieltä huonosti. Hän on innokas, mutta hieman yksinkertainen ja kaiken aikaa nälkäinen. Vieraan planeetan maahan emigroituvat asukkaat ovat jonkinlaisia avaruuden aasialaisia. Paha tieteentekijä punoo juoniaan ”jossakin Itä-Euroopassa”, kuten kylmän sodan kuvastoon kuuluu.

Sankarin käsipuolessa roikkuu tumma peruskaunotar ja lemmitty, Dale Arden. Hänen ääntään ei nähdä monessa puhekuplassa. Toiselta planeetalta pelastettu toinen peruskaunotar jää hänkin itkemään Blixt Gordonin perään. Lentokone vie vaaleaverikön kotiin Ruotsiin.

Kirjan parasta antia on kauttaaltaan korkealaatuinen, huippuammattilaisen ajatuksella tekemä piirrostyö. Viiva on selkeä ja hahmot kuin antiikin veistosia. Tarinoiden herkkupalat ovat piilossa seikkailun melskeessä ja usein tahattomia. Robotit ovat kuin säilykepurkeista kokoon hitsattuja. Hätäviesti lähetetään laittamalla kirjelappu satelliitin hansikaslokeroon.

”Nämä versot ovat eläviä”, huudahtaa järkyttynyt maan asukas kasveja kohdatessaan. ”Tahtovat tappaa meidät kuoliaiksi”.

Kimmo Ylönen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua