Sanan valtaa ja vapautta – poimintoja Kajaanin Runoviikolta

Raimo Reinikainen lausuu Eeva-Liisa Manneria runopolulla. Kuva: Runoviikko

Marja-Liisa Torniainen, teksti

Kajaanin Runoviikon (2.–6.7.2025) virallinen ohjelma alkoi vasta heinäkuun toisena päivä, mutta me halusimme olla ajoissa ja käydä myös Etkoilla heinäkuun ensimmäisenä. Etkoja on järjestetty vasta muutamana viime vuotena. Tänä vuonna Paltaniemen Eino Leino -talon lavalla esiintyivät Minja Koski, Mikael Saari ja Lumos-kvartetti tulkiten hienosti iki-ihania Kaj Chydeniuksen lauluja.

Katsomo täyttyi kokonaan ja lavasteiden ylitse näkyi Oulujärven selkä saarineen. Paikalle pääsimme samalla autolla, joka kaappasi meidät asemalta, kun emme saaneet taksia hotellille. Ilmaiseksi. Jopas jotain! Ja aurinko paistoi!

Runoviikon Etkot Paltaniemessä. Lavalla Minja Koski, Mikael Saari & Lumos-kvartetti. Kuva: Runoviikko

Seuraavana aamupäivänä osallistuimme Runopolun avajaisiin Eino Leinon patsaalla Rantapuistossa. Jatkoimme sieltä metsäpolkua ja jokirantaa pitkin kuunnellen Kainuun lausujien ja Kajaanin harrastajateatterin näyttelijöiden esittämiä runoja, jotka olivat luettavissa reitin varrelle pystytetyistä tauluista. Runot valitsi tänä vuonna Seminaarin Taidekampuksen väki.

Runopolku päätyy Hotelli Kajanuksen vieressä sijaitsevan Kaukametsän kongressi- ja kulttuurikeskuksen luokse. Nurmikolla oli vielä viimeinen taulu ja siinä Eeva Kilven nimetön runo kokoelmasta Ennen kuolemaa (WSOY, 1982). Sen tulkitsi Anja Tiainen.

Samalla paikalla paljastettiin sen jälkeen tämän vuoden runokivi. Siihen on kaiverrettu versaalein Saila Susiluodon, Suven runoilijan, säe:

”VALO, KUN

RAPPUUN SYTTYY LAMPPU

KUN VAIN YKSI TULEE PIMEÄSTÄ KOTIIN

KOKO KATU SÄKENÖI”

Avajaissanojen nosteella viikkoa kohti 

Puheen pitäminen on taitolaji. Runoviikon avajaisissa jokainen lavalle noussut oli tarkkaan harkinnut koskettavat lauseensa alkaen kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Peppiina Hakkaraisen tervehdyksestä.

Hänen jälkeensä Ulla Pirkola ja Sanna Hirvaskari toivat Euroopan kulttuuripääkaupungin Oulun tervehdyksen; Kajaanin Runoviikko sisältyy sen ohjelmaan osana Euroopan parhaita festivaaleja.

Terveisin Eeva. Lavalla vasemmalta Satu Tuuli Karhu, Suvi Eevi Karhu ja Ella Pyhältö. Kuva: Runoviikko

Tulevien päivien sanataiteen tarjonnasta saatiin maistiaiset Laura Mattilan ohjaamasta Terveisin Eeva -runoesityksestä. Karhun sisarukset Suvi Eevi ja Satu Tuuli sekä Ella Pyhältö antoivat napakan näytteen sittemmin torstaina näkemästämme Kilven runoihin keskittyvästä kokonaisuudesta, jossa etenkin kantelemuusikko Suvi Eevi lumosi soitollaan ja laulullaan. Suuren suosion takia Terveisin Eeva esitettiin Runoviikolla neljä kertaa.

Saila Susiluoto esitteli uusimpansa, taskuun mahtuvan teoksensa Rituaali, jota voi kuljettaa mukanaan metsäretkillä. Hän kuvaa teosta metsäfeministiseksi runo- tai loitsuteokseksi, ja haastoi paikalla olijat kirjoittamaan omat loitsunsa kesän aikana ja lukemaan ne ääneen metsässä – taikka paremminkin, metsälle.

Mieleeni tuli Australian aboriginaalien käsitys siitä, kuinka luonto on laulettava henkiin ja eläväksi jälleen. Suomessa saisikin nyt laulaa ja lausua metsissä oikein olan takaa. Kirjassa on suojaloitsuja metsälle ja kirouksia metsää vastaan rikoksia tekeville, sekä ohjeet muutamaan rituaaliin.

225 kappaleen painos oli myyty loppuun yhdessä humauksessa eikä enempää tule, kertoi runoilija. Julkaisija on Antti Nylénin Bokeh.

Veikko Halmetoja haastattelee Saila Susiluotoa Kouta-salissa. Kuva: Runoviikko

Perinteisen Kajaani-puheen piti teatteriohjaaja Mikko Roiha. Hän rakastui Kajaaniin jo vuonna 1998 saatuaan pestin heti opintojensa jälkeen Kajaanin kaupunginteatteriin. Tiedotteen mukaan hänen ohjaamansa Väylä siirrettiin vuodelle 2026 iloisen perhetapahtuman takia. Onnittelumme!

Ohjelmasta vastaava taiteellinen johtaja Kati Outinen luetteli sanoja, kuten tasa-arvo, feminismi, sukupuoli, osallisuus, rasismi, epäoikeudenmukaisuus, ennakkoluulot, etuoikeus ja seksuaalisuus. Kyseessä ei ollut runo, vaan ne olivat ja ovat Yhdysvaltain istuvan presidentin kieltämiä sanoja. Näin Runoviikko nousi paikallisesta ja kansallisesta kontekstista kansainväliseen ja näiden päivien merkitys korostui entisestään.

Useammalla tasolla operoivan puheen loppukaneettina ja pontimena viikkoon toimi Matti Nykäsen lausahdus: ”Kun ihminen nukkuu, sille ei tapahdu mitään. Mutta kun se ei nuku, se voi saada vaikka kalan.” Taikka runon.

Aivan alussa ja lopussa soittivat Kajaanin nuoret kesämuusikot, joiden osuus viimeisenä lauluineen oli valuttaa ripsivärit poskille. Lavalla olivat Siiri Sarén, Andi Kemppainen, Inkeri Juntunen, Neea Pääkkö, Matias Nivalainen, Tytti Härkönen ja Kristoffer Haack.

Avajaisten hintaan kuului kahvitarjoilu Musiikkitalon aulassa, missä myös Hotelli Kajanuksen lounas oli tarjolla joka päivä. Heikkisen kuuluisa leipomo oli luonut makuhermoja kutkuttavan Runoviikko-leivoksen, josta saattoi lukea yhden Susiluodon runoista.

Kirjamyyntipistettä samassa paikassa piti runoilija, tietokirjailija, luovan kirjoittamisen opettaja ja kustantaja Tommi Parkko, joka lauantai-iltapäivänä isännöi Leihu-salissa keskusteluja runoudesta ja esitteli tämän hetken keskeisintä käännöslyriikkaa. Ostinkin häneltä Aki Salmelan kääntämän, intialaisen Jeet Thayilin kokoelman Nämä virheet ovat oikein.

Vaara-kollektiivin Kainuun metsäkiistat nähtiin Taidekampuksella. Ohjaaja-käsikirjoittaja Elsa Lankinen ja näyttelijät Karoliina Kuvaja, Sara Saxholm ja Jussi Salminen. Kuvat: Runoviikko / Marja-Liisa Torniainen

Löydä itsestäsi radikaali, väkivallaton toimija

Vaara-kollektiivi, kajaanilainen vapaan kentän ammattiteatteriryhmä, täytti viime vuonna kymmenen. Juhlan kunniaksi sai ensi-iltansa dokumenttiteatteriesitys Kainuun metsäkiistat. Keskiviikkona se esitettiin Seminaarin Taidekampuksella.

Esitys perustuu monen vuoden kuluessa tehtyihin haastatteluihin. Tentattavina ovat olleet melkoisen tasapuolisesti kaikki metsäkiistoihin osallistuneet tahot. Heidän puheensa on äänitetty ja stilisoitu näyttämöllä puhuttavaksi kieleksi. Lavalla on vain kolme näyttelijää, jotka lennossa vaihtavat roolista ja tekstistä toiseen ja kolmanteen. Myös yksi nukke saa äänen.

Lavastuksen liikkuvina ja muuntuvina osasina toimivat mustat ja maalaamattomat puukappaleet. Taustalla on kolme pellavaista, hieman käsiteltyä kangasta, joille heijastetaan äänetön animaatio. Kankaat on kiinnitetty koristeellisesti veistettyihin puisiin tankoihin. Puhujapönttö vertikaalina ja isompana muuntuu sekin toisiin asentoihin. Ensimmäisellä puoliajalla esityksen puhevoittoisuutta piristi huikea yhteinen laulunumero, joka kirvoitti yleisöltä välittömät aplodit.

Kainuun metsäkiistojen idea, käsikirjoitus, ohjaus ja ryhmän kokoonkutsuja on Elsa Lankinen. Lavan valtaavat suvereenisti Sara Saxholm, Jussi Salminen ja Karoliina Kuvaja.

Kainuun metsäkiistat Seminaarin Taidekampuksella. Kuva: Runoviikko

Ennen puoliaikaa keskitytään pääasiassa metsäkiistojen historiaan ja sen jälkeen siihen, mitä on saavutettu ja kuinka voitaisiin mennä eteenpäin, kuinka sinä ja minä, me kaikki, voisimme osallistua metsiemme suojeluun. Polttopisteessä on metsätalouden ja luonnonarvojen, ja arvostuksen, ristiriita.

Kainuun metsistä 44,5 prosenttia on valtion omistuksessa ja koko Suomen metsistä talouskäytössä 90 prosenttia. Yksityisellekin metsänomistajalle metsä on useimmiten elinkeino ja tuotoltaan elintärkeä ”pelto”. Esiin tuotiin ainakin minulle uutena ajatuksena se, että metsien kasvattamista hiilinieluista voitaisiin maksaa metsänomistajille. Niitä voitaisiin jopa myydä toisiin maihin? Myös suot, joita on kolmasosa Suomen pinta-alasta, toimivat hiilinieluina, joten niiden ennallistaminen ja suojelu on tärkeää tältäkin kannalta.

Tulevien sukupolvien suurimpana haasteena onkin globaalin talousjärjestelmän asteittainen muuttaminen – joksikin paremmaksi. Jatkuvaan kasvuun ja voitonhimoon perustuva ajattelu esineellistää elävät olennot ja kaiken ympärillään, myös ihmisen itsensä. Se on itsemurha.

”Tarvitsemme uudenlaista kohtaamista, ajattelua ja toimia metsäluonnon äärellä. Kainuun metsäkiistat kutsuu aiheen äärelle oli suhteesi metsään mikä tahansa. Metsäkeskustelu kuuluu meille kaikille. Mikä on metsän oma ääni tämän keskustelun kohinassa”, kysytään tiedotteessa.

Akheron – lavalla Saila Susiluoto ja Halme Prospekt

Akheron on Manalan eli Haadeksen viidestä joesta ainoa, jonka kuolevaiset voivat nähdä. Todellakin, se löytyy myös Kreikan kartalta. Se alkaa Pindos-vuorilta ja laskee Joonianmereen Ammoudián kylässä Párgan kunnassa Lounais-Kreikassa. Kun katselen kuvia joesta, ne muistuttavat juuri sitä jokea, jota Saila Susiluoto kuvaa runoteoksessaan Akheron.

Suomalaisessa mytologiassa puhutaan Tuonelasta ja Tuonen joesta. Kharonin lautturin sijalla on Tuonen tytti. Tuonelan joella ui Tuonen joutsen, jonka Lemminkäinen yritti tappaa. Siksi hänet syöstiin Tuonen virtaan, mutta Lemminkäisen äiti saattoi poikansa takaisin elävien kirjoihin, elämänvirtaan. Elämä on virta, kaikki elävä virtaa samaa voimaa.

Kuten jo aiemmin on tullut esille, Saila Susiluoto on Runoviikon tämän Suven runoilija ja juuri häntä olen pääasiassa tullut kuuntelemaan. Lavalla on myös 6-henkinen Halme Prospekt: Hepa Halme; sävellys, saksofoni ja huilu, Eero Savela; trumpetti, Esa Onttonen; kitara ja basso, Arttu Tolonen; syntetisaattori ja efektit, Tapani Varis; basso ja Alf Forsman; rummut.

Akheron. Lavalla Saila Susiluoto ja Halme Prospekt. Kuva: Runoviikko

Runoilija istuu näyttämön etualalla värillisenä keskipisteenä punaisessa puvussaan tumma tukka ylös nostettuna ja lukee tekstiään verkkaisesti oraakkelin tavoin. Häntä kehystävät kauniisti Kouta-salin näyttämön mustaa taustaa vasten seisovat muusikot ja soitinten välke.

Miten hienon kokonaisuuden he yhdessä saavatkaan aikaan! Alusta loppuun saakka silkkaa nautintoa. Täydellinen esitys. Kaikki oli paikallaan, kukaan ei ”säestänyt” ketään, vaan siitä, mitä yhdessä tehtiin, syntyi hyvin muotoiltu, orkestraalinen ja vahvasti visuaalinen kokonaisuus. Musiikki vyöryi kuin aikakausien kuohuva historia, elävänä, voimakkaana, rikkaana, antaen uskoa ja voimaa, tukien surun läpäisemää tekstiä ja sen tulkintaa.

Runoilijan henkilökohtaiset aistimukset ja kokemukset toimivat tekstin konkreettisina ankkureina. Niiden, nykyajan kauhujen ja myyttisiksi tarinoiksi muuntuneen menneisyyden miksaaminen läpinäkyväksi kudelmaksi etäännyttää ja luo aivan omanlaisensa tilan mielelle hengittää, kulkea, ajatella ja oivaltaa.

”Suru ei katoa vaikka maisema vaihtuu. Olen tullut tänne poistamaan

kaiken, unohtamaan, mutta asiat eivät unohda minua. Ajattelen sitä kun

ajoimme tunnelista ja aina tulimme samaan kohtaan ennen tunnelia,

uudestaan ja taas. Se olisi ollut hullunkurista ellei olisi ollut raivostuttavaa.

En tiedä miten pääsimme perille. Sormessani on punainen lanka, en voi

muistaa miksi.”

Rutapohjan Elias ja muita rujoja runoja

Intoutunut Juha Hurme pitää yleisön hyppysissään viisikymmentä minuuttia kestävässä tietoiskussaan 30 00 vuotta itämerensuomalaista runoutta. Rutapohjan Elias ja muita rujoja runoja on triptyykin toinen osa. Ensimmäinen osa (2024) oli pyhä, tämä on paha ja kolmannesta saa kuulemma ahaa-elämyksiä. Ensi vuonna esitettävän kolmannen osan nimi on Kesoi lintu ja Jurban leddu – loitsuja pahan karkottamiseen.

Esityksen taiteellinen johto on Kirsi-Kaisa Sinisalon, dramatisointi ja ohjaus Juha Hurmeen. Tarvittaviin rooleihin asemoituvat lavalla voimakkaasti tyylitellen Wenla Reimaluoto, Mika Piispa, Eero Enqvist, Oona Jama ja juontava Juha Hurme itsekin. Sävellykset ovat Pekko Käpin ja koreografia Oona Jaman.

Kaikki lausujat ovat Veikko Sinisalo -kilpailun voittajia, aiempia Vuoden nuoria lausujia ja esitetyt modernit runot taas menneitten vuosien Suven runoilijoiden tekstejä.

Kun 3 000 vuotta käsitellään 50 minuutissa, vauhti on aikamoinen ja oikaisujakin on pakko tehdä. Kansanvalistuksellista esitystä sai Hurmeen luvalla vapaasti videoida. Minä vain äänitin, koska nimi- ja tapahtumaluettelo oli mittava.

3 000 vuotta itämerensuomalaista runoutta: Rutapohjan Elias ja muita rujoja runoja. Kuva: Runoviikko

Ennen kirjoitettua kieltämme itämerensuomalaiset puhuivat ainakin kahta kieltä. Toisella hoidettiin tavalliset asiat ja toinen oli kalevalamittainen muistamisen väline, jolla kaikki elintärkeä tieto pakattiin aivoihin; nelipolvinen trokee. Ihan selvä juttu, mutta en kenenkään ennen muista sitä noin selvästi sanoneen, jos sanoneen ollenkaan.

Asia on täytynyt ensin ymmärtää, sitten tiivistää ja muotoilla hyvin – runomittaan, hyvin muistettavaksi. Näin taas tulee selväksi, miten taide on sidoksissa kaikkeen, mikä ihmislajille on arvokasta.

Minkälaisten vaiheiden, ja valheiden, kautta saimme kirjakielen, siihen meneekin loppuaika, ja näytteisiin rujoista runoista.

Lainaan tähän vielä aiheeseen liittyen ystäväni sanoja, luvalla:

”Harrastukseni – tai pitäisikö sanoa pakkomielteeni – on Kalevalan opettelu kävellen. Se antaa paljon: opin tarinoiden sisällön lisäksi paljon uusia (vanhoja) sanoja ja ilmauksia, vahvistan muistiani ja pidän itseäni liikkeessä. Liike on miellyttävä ja luonnollinen tapa kiinnittää muistettavaa materiaalia mieleen ja kehoon. Kävely sopii erinomaisesti Kalevalassa käytettyyn runomittaan. Sen lisäksi käytän tunnettuja muistitekniikoita, kuten tekstin visualisointia, tilaan asettamista ja absurdeja assosiaatioita.

 

Itämerensuomalaisessa kansanrunoudessa, johon Kalevala pohjautuu, on kaksi perusominaisuutta, jotka auttavat runojen laulajaa tai lausujaa muistamaan tekstiä: alkusointu ja säekerto. Runoista löytyy myös epäsäännöllisempää äänteiden kytkentää, josta saa muistitukea. Oma tavoitteeni on oppia koko Kalevala ulkoa tätä metodia käyttäen.”

Metsänpeitto – ja kun kontrolli pettää

Joka toinen vuosi Runoviikolla valitaan Vuoden nuori lausuja, joka saa valmistaa oman esityksen seuraavalle kesälle. Viime vuonna kisan voitti Eeva Kaihola, joka tänä vuonna vastaanotti yleisönsä jakkupuvussa Sissilinnan salissa, kukkakimppu kädessään.

Siinä hän oli jo roolissaan nuorena naisena, joka aina oli halunnut asua asuntomessutalossa. Vihdoinkin unelma oli käynyt toteen mummon perinnön avulla ja nyt hän odotti avajaisvieraita messualueelle ja – upouuteen taloonsa siellä.

Vaaran merkit paljastuvat kuitenkin jo kättelyssä ja julkisivu alkaa rapista: oikeastaan mikään ei ole hyvin. Avioliitto on raunioitunut ja vaikka luontoyhteys on poikki, pitäisi olla luonnonsuojelija edes näön vuoksi, vaikka siitä ei oikeasti edes välitä. Itse messualuekin on rakennettu kaadetun metsän sijalle ja talon hoito vaatii taitoja, joita ei ole.

Metsänpeitto. Ohjaus Emma Mattila, lavalla Eeva Kaihola. Kuva: Susanna Hyvärinen

Esitystä hallitsee kauttaaltaan paniikki, joka hiljalleen kasvaa ja kasvaa, kunnes romahdus on väistämätön. Silti päähenkilö ei myönnä yleisölleen mitään. Hän pitäytyy pakkomielteisesti kannassaan: olen aina halunnut asua messualueella ja haluan asua edelleen.

Tarinan on koostanut ja sitonut omin tekstein toisiinsa taitavasti Kaihola itse. Runot liittyvät toisiinsa niin saumattomasti tarinaksi, ettei liitoskohtia alkuun huomaakaan. Runoilijat ovat Miia Toivio, Sirkka Turkka ja Edith Södergran.

Epätoivoisen roolihahmonsa hoipertelun kahden toisilleen vastakkaisen ihanteen ja halun välisessä kapeassa tilassa Kaihola tekee vivahteikkaasti näyttäen ihmisen heikoimmillaan. Kuva tulee niin lähelle meistä useimpia, että se vetää hiljaiseksi.

* *

Ohjelmistossa toistui Runovartti joka päivä kello 12 Eino Leinon patsaalla Rantapuistossa. Siellä esiintyivät Runoviikon taiteilijat ja Kainuun lausujat. Vartin jälkeen oli opastettuja kulttuurikävelyjä paikallisiin kirkkoihin, Taidemuseoon ja Kajaanin linnan raunioille. Elämäni runoja esitettiin myös Paltaniemelle ja Vuolijoelle suuntautuneilla retkillä.

Open Mic, Runoduathlon ja Runokaraoke olivat auki kaikille. Etukäteen piti paikkansa varata suosituille lavarunouskursseille, joita niitäkin oli useampia.

Tanka-runoja kirjoittava asianajaja raportoi Anja Erämajan Sanat irti -lavarunouskurssilta näin: ”Kolme kolmen tunnin tiivistä istuntoa antoivat kirjoituskipinän tai lietsoivat jo sammumassa olevaan liekkiin uutta voimaa.” Erämaja oli ehtinyt myös keskustella osallistujien kesken laajasti erilaisista kirjoitusmetodeista.

Uutta Kajaanissa oli viittomakielinen runous, jota esittivät Silja Ruonala ja Silva Belghiti Taidekampuksella. Voimarunoja tulkattiin myös puhekielelle.

Kajaanin Runoviikon pitkään historiaan paneutuivat Malla Kuuranne ja Iiro Kajas viidentoista vuoden ajalta. Ensi vuonna lähestytään nykyaikaa.

Taiteilija Teemu Mäki esittelee Taidemuseolla näyttelyään. Seinällä Katunäkymä Groznyissa vuodelta 2012, öljymaalaus sarjasta Muistatko Tšetšenian? Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Oheisohjelmista pitää mainita erityisesti Teemu Mäen näyttely Kajaanin taidemuseossa kauniin, vanhan Raatihuoneen vieressä. Näyttely Muotokuvia ja politiikkaa on avoinna 14.9.2025 saakka, joten sinne ehtii vielä syksymmälläkin.

Mäen teoksia on museon kummassakin kerroksessa. Näyttelyn varhaisin työ on akvarelli Mäen isästä vuodelta 2001. Se on yksi näyttelyn vaikuttavimmista maalauksista. Kaiken kaikkiaan Mäen muotokuvat ovat näyttelyn parasta antia ja paljastavat hänen loistavan piirustustaitonsa. Mutta eivät ne siksi ole niin hyviä, vaan koska hän maalaa vain ihmisiä, joita rakastaa.

Yläkerran sodan kauhuja käsittelevien maalausten osalta museo antaa varoituksen: ”Osa näyttelyn teoksista voi järkyttää lapsia ja herkimpiä kävijöitä voimakkaan kuvaston vuoksi.” Kyseessä on allegoriasarja Muistatko Tšetšenian?

Teemu Mäki sanoo filosofis-poliittisena tavoitteenaan olevan, että hänen teoksensa voimistaisivat yleisön olemassaolon kokemusta ja taipumusta myötätuntoon. 

Teemu Mäen akvarelli Helmer Kristoffer Edlundista koiransa Assarin kanssa vuodelta 2005. Osa kuvasta. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua