Kuvat: Lector Kustannus
KOLUMNI | Tuoreet tamperelaiset taidesadut todistavat, että kirjat ovat yhä parhaimmillaan ilman välkkyvaloja ja piipitystä.
”Naurutakuu! Paina kirjan painikkeita ja kuulet karhun ja sen ystävien paukuttelevan.”
”Tunnelmallinen iltasatuhetki tähtivaloilla ja äänellä.”
Tällaisilla mainesanoilla esitellään Suomen myydyimpiä lastenkirjoja juuri nyt. Siis satukirjoja tähtivaloilla ja piereskelevillä painikkeilla.
Jostain syystä tässä kohtaa tulee järjettömän ikävä Lapsuuden hämärää, Eeva-Liisa Mannerin pitkää runoa kokoelmassa Tämä matka (Tammi 1956).
Kohta 70 vuotta täyttävän ja yhä säteilevän runon ensimmäisillä riveillä virtaa sanan syvää yksinkertaisuutta.
”Ota ulottuvuus pois, ja lapsi lisää yhden.
Piirrä kaksi ulottuvuutta, ja lapsella neljä on.
Oi ne neljä ulottuvuutta: seikkailu, vapaus, lento
ja kuvittelun leikki loputon.”
Niin, kuvittelun leikki. Se on loputon. Mutta painikkeilla, valojen välkkeillä se kyllä saadaan tapettua ja saman tien satu ja kohta kai lapsuuskin hengiltä.
Siksi pyydän: säästäkää edes lapset! Antakaa heidän pitää mielikuvituksensa, avaruus korkea ja syvä kaiken yllä, lohdullinen, salaperäinen hiljainen hämärä, ilman piipitystä ja pirullista välkettä.
* *
Onneksi yhä on myös uskaliaita yrittäjiä, jotka luottavat lapsen älyyn, mielikuvitukseen ja seikkailuun, jossa neloset vaeltavat kuin eläimet tai tuolit.
Tamperelaiset Jarmo Teinilä ja Kanerva Kartano ovat luoneet mielenkiintoisen parivaljakon, Kasperin ja Kallan. Ja heidän seurassaan ulottuvuuksia riittää, takaan sen.
Toistaiseksi tamperelaiskaksikolta on ilmestynyt kaksi kuvakirjaa, tai taidesatua. Ensin Kalla ja Kasperi (Lector 2024) ja tänä vuonna Kalla ja Kasperi – onnellisten saari (Lector 2025).
Jo lähtökohta on kiehtova: Kalla piirtää seikkailua samaan aikaan kuin se etenee. Näin päästään pahastakin pulasta ja todellisuuden tälle puolen, melkein mukaan sadun synnyttämiseen.
Näin se tapahtuu:
”Kalla, piirrä taikuri! Haluaisin kysyä häneltä neuvoa, sillä hän tietää kaikki maailman salaisuudet.”
”En uskalla.”
”Mikset uskalla?”
”Mitä jos hänellä on huono päivä?”
”Sinähän voit piirtää hänelle hyvän päivän. Sellaisen, jona kaikki temput onnistuvat ja yleisö taputtaa.”
”Yleisö? Mutta mehän olemme taikurin ainoa yleisö, rakas Kasperi.”
”Mitä jos piirrät myös yleisön. Ja annat sen odottaa taikuria? Kun taikuri lopulta ilmestyy, yleisö on haltioissaan. Piirrä paljon lapsia…”
Näin se toimii, sadun kirjoittaminen. Tarvitaan vain aikuinen, lapsi, sanoja, mielikuvitusta, aikaa ja avaruutta.
* *
Myös toinen tamperelaiskaksikko Taru Kumara-Moisio ja Kaisa-Tuulia Tuomi todistaa, ettei kaiken lastenkirjallisuuden tarvitse olla tatua ja paukutusta. Kuvakirjassa Koiranunta (Enostone, 2024) kerrotaan kiehtovasti tarina, jossa koira nukkuu koiranunta ja näkee lukijan – koirana.
Näin lapsi pääsee näkemään, kuulemaan, haistamaan ja maistamaan maailman koiran silmin, korvin ja kuonoin, hullaantumaan eteisen naulakosta roikkuvasta emännän repusta.
Aikuisesta voi kuulostaa vähän vaikealta, mutta lapselle se on – niin, kuin lapsen leikkiä, vähän kuin loikkaisi pilveksi taivaalle.
Sellaista se on, kuvittelun leikki loputon.
Välkky-Suomessa asiaan kuuluu ikävästi se, että sen enempää Kallaa ja Kasperia tai Koiranunta ei juurikaan myydä tai arvostella.
Yksi iloinen poikkeus sentään: erinomaisen tärkeästä Onnimanni-lehdestä löytyy Rimma Erkon kritiikki jälkimmäisestä. Näin hän kirjoittaa:
”Koiranunta on hauska esimerkki lastenkirjallisuuden kumouksellisuudesta; kun kirja jo olemassaolollaan pakottaa aikuislukijankin miettimään kokonaan uutta kuvaavaa termiä, se väistämättä myös laajentaa käsitystä siitä, mitä kaikkea lastenkirjallisuus voi olla.”
Täyttä totta. Joka sana.
Matti Kuusela
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Retoriikassa voi olla eroja, mutta Sanna Marin ja Tulenkantaja-voittaja Riina Tanskanen puhuvat samoista asioista
KOLUMNI | Tampereen Kirjafestarit on teosten suurhyöky, jonka pyörteissä voi iskeä ahdistus, Maarit Saarelainen kirjoittaa kolumnissaan.
Sanna Marin ei pelkää omakehuja, ja se on miehille liikaa
KOLUMNI | Sanna Marinin Toivo on tekoja ei ole hyvä tai huono kirja. Se on hyvä tai huono sen mukaan, mitä mieltä lukija on Sanna Marinista.
Voisiko kulttuurin kello näyttää toisenlaista aikaa?
KOLUMNI | ”Kaikesta, mikä ei ole ihmisille arjessa taloudellisesti mahdollista, muodostuu ’luksusta’”, Jari Paavonheimo kirjoittaa kolumnissaan.
Anneli Jussilan kolumni: ”Viihdyttävästä Pentti Linkola -näytelmästä jää puuttumaan tärkeä taso”
KOLUMNI | Yli 30 vuotta Pentti Linkolan läheisesti tuntenut Anneli Jussila kirjoittaa Valkeakosken kaupunginteatterin Vain lintuja rakastanut -näytelmästä.