Lauluntekijät löytävät yhteisen sävelen – arviossa Ne Lintuizet -yhtyeen Uusi huone

Kärkkäinen, Moisio, Käppi & Myllymäki. Kuva: Tero Ahonen

Neljä omaleimaista lauluntekijää, yksi hirsimökki ja äärettömän intiimi äänimaailma – Ne Lintuizet -yhtyeen debyyttialbumi Uusi huone (Texicalli, 2025) on harvinaisen rehellinen ja herkkä kokonaisuus, joka yhdistää yksilöllisyyden, yhteisöllisyyden ja ajattoman lauluntekijyyden. Se ei ainoastaan esittele uutta moniäänistä kokoonpanoa suomalaisen folkin kentällä – se tekee sen ehdoilla, jotka tuntuvat poikkeuksellisen vilpittömiltä.

Yhtye koostuu neljästä vahvasta tekijästä: Pekko Käppi, Laura Moisio, Kielo Kärkkäinen ja Lauri Myllymäki. He ovat kukin tahoillaan kulkeneet omia ja omaperäisiä musiikillisia polkujaan, mutta tässä kokoonpanossa he astuvat esiin yhdessä, samalle tasolle.

Yhteistyö sai alkunsa toistensa kappaleiden versioinnista. Pian oli kuitenkin selvää, että käsillä oli enemmän kuin projekti – tila, jossa syntyi jotakin uutta.

Uusi huone -levyn kansikuvan on suunnitellut Ville Pirinen.

Uusi huone äänitettiin Ylöjärven perukoilla, vanhassa hirsimökissä, jossa aika tuntuu kulkevan hitaammin. Tuo paikka kuuluu levyllä niin vahvasti, että sen voi melkein haistaa.

Soitto ja laulu äänitettiin samanaikaisesti, samassa huoneessa, ilman klikkiä tai leikkauksia. Taltioinnista vastasi kokenut luottokorva Jarno Alho, jonka työ ei jää pelkäksi tekniseksi suoritukseksi – hänen tallentamansa soundi on osa kokonaisuutta. Se on elävä, hengittävä ja inhimillinen. Narisevat lattialaudat, hiljaiset huokaukset ja hetkelliset epäröinnit ovat kaikki mukana – kuin osana yhteistä hengenvetoa.

Albumin keskiössä on moniääninen laulu, joka ei silottele mitään, vaan tuo esiin jokaisen laulajan persoonallisuuden. Yhtyeen äänet – karheat, kirkkaat, pehmeät ja säröiset – rakentavat harmonioita, jotka eivät ainoastaan hivele korvaa vaan puhuvat suoraan sydämeen. Ne kannattelevat teemoja, jotka tuntuvat ajankohtaisilta ja henkilökohtaisilta: epävarmuus tulevasta, kulttuurialan kuormitus, yhteisön merkitys ja kaipuu johonkin pysyvään. Yhtä lailla ne kuitenkin jättävät tilaa ilolle, leikille ja uteliaisuudelle.

Yksi levyn yllättävimmistä hetkistä on lainakappale, Little Boxes, alun perin Malvina Reynoldsin vuonna 1962 kirjoittama satiirinen folk-laulu, joka nousi uudelleen esiin 2000-luvulla Weeds-tv-sarjan tunnarina. Ne Lintuizet on tehnyt kappaleesta suomenkielisen version, jossa alkuperäisen tekstin parodia keskiluokkaisesta, tasapäistävästä lähiöelämästä säilyy, mutta uusi tulkinta tuo siihen uudenlaisen herkkyyden ja ajankohtaisuuden.

Laulu kuvaa “pikkulaatikoita”, jotka kaikki näyttävät samalta ja joissa asuvat ihmiset käyvät samoja kouluja, tekevät samoja töitä ja elävät samoilla ehdoilla. Suomennoksessa on säilytetty kepeä, melkein leikkisä sävy, mutta kappale toimii silti muistutuksena siitä, miten helposti erilaisuus tasoittuu massassa – ja kuinka tärkeää on laulaa omalla äänellä.

Levyä kuvaa hyvin singlenä julkaistu Stadion, jonka kesäisen rento americana soi vastustamattoman kauniisti. Se kertoo levystä kuitenkin vain päiväpuolen.

Yön puolta edustaa Unta makeaa, joka on mielestäni albumin avainraita. Kappale alkaa kitaran näppäilyllä ja runonlausuntaa muistuttavalla laululla, joka kohoaa hetkittäin stemmoihin. Sävel kuljettaa kuulijan yhä syvemmälle öisiin psykedeliametsiin, ja kappaleen edetessä se kasvaa lähes pitelemättömäksi luonnonvoimaksi. Sen kuulee syntyneen hetken hurmassa – ja seuraavana aamuna on ehkä mietitty, menikö jo liian pitkälle. Ei mennyt. Se on täysosuma.

Vaikka Uusi huone asettuu folkin maisemaan, se ei jää sen vangiksi. Levy lainaa sulavasti amerikkalaisen folkrockin 1960- ja 1970-lukujen lämpöä, suomalaisen kansanlaulun haikeutta ja ajoittain jopa eteerisen psykedeliapopin tunnelmia. Mukana on myös kaikuja latinalaisamerikkalaisen nueva canción -liikkeen yhteiskunnallisesta lauluperinteestä, jossa henkilökohtainen ja poliittinen kietoutuvat toisiinsa.

Kappaleet liikkuvat ajassa ja tunnelmissa. Yhdestä huokuu hiljainen epävarmuus, toisessa lepattaa lapsuuden leikki kuin kesäillan sääski verannalla. Sävellyksissä ei ole kiirettä – ne saavat kasvaa ja kaartua, seurata omaa rytmiään. Instrumentaatio on ilmavaa ja tarkasti harkittua, mutta ei laskelmoitua.

Uusi huone on enemmän kuin levy. Se on paikka, johon kuulija kutsutaan. Yhtyeen jäsenille se on ollut hengähdyspaikka ja jakamisen hetki. Kuulijalle se voi muistuttaa, että kaikessa epävarmuudessa on vielä mahdollista rakentaa jotain yhdessä, joka ei ole valmiiksi määritelty. Ja että musiikissa – kuten elämässäkin – tärkeintä ei ole täydellisyys, vaan kohtaaminen.

Sami Sankilampi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua