Punaisten pako päättyi Lahden edustalle vappuna 1918 – arviossa Tuomas Hopun Tien päällä Lahti

Markku Bergius ja Tuomas Hoppu Vesilahden taistelujen muistomerkillä. Kuva: Kari Pitkänen

Vappupäivän näky Hollolan kunnan Vesalan kylän niin sanotulla Fellmanin pellolla oli jotakin, mitä ei työläisten juhlapäivänä ollut nähty koskaan missään – eikä ole nähty sen jälkeenkään.

”Sitten metsä äkkiä avautui ja oikealle ja vasemmalle tiestä levisi valtava kenttä, jolla siellä täällä näkyi rakennuksia. Se lienee ollut muutaman kilometrin pituinen ja yhtä leveä. Koko tämä ala oli kuin sullottu täyteen vaunuja, hevosia ja ihmisiä, ja edessämme oli punaisen armeijan päävoima.”

Näin kuvasi näkyä saksalaisten joukoissa Suomessa taistellut Paul Fischman. Länsi-Suomessa taistelleiden punajoukkojen pääosan pakomatka oli päättynyt piiritykseen ja antautumiseen. Valkoinen armeija otti kentältä kymmenen tuhatta vankia.

Mukana oli hevosia, polkupyöriä, naisia ja lapsia, usein koko perheen omaisuus mukana kärryillä. Fischman vertasi näkyä siihen, minkä germaaniheimot olisivat tarjonneet kansainvaellusten aikana.

Valkoisen puolen Lahdessa ottamien vankien määrä nousi lopulta 23 000:een. Sisällissota päättyi 15. toukokuuta, ja jo seuraavana päivänä valkoiset juhlivat voittoaan paraatilla Helsingissä.

Kiihkotonta historiaa

Suomen sisällissota oli neljä kuukauden tiukka rypistys keväällä 1918. Vihdoin nyt, yli sata vuotta tapahtumien jälkeen, noista ajoista voi puhua ja kirjoittaa viileän objektiivisesti ja asettumatta kummankaan taistelevan osapuolen asianajajaksi.

Näin toimii historioitsija Tuomas Hoppukin, jonka kirjatrilogia sodan Länsi-Suomen alueen taisteluista on nyt valmis. Tien päänä Lahti (Vastapaino, 2024) kuvaa sodan viimeistä kuukautta Tampereen valloituksesta punaisten lopulliseen antautumiseen Lahden edustalla. Kyseessä on yhteensä 750-sivuinen yksityiskohtainen ja kiihkoton esitys sotatapahtumista, niiden taustoista ja vaikutuksista sekä yksittäisten sotilaiden ja siviilien kokemuksista sodan kurimuksessa.

Sarjassa ovat aikaisemmin ilmestyneet Vilppulasta Tampereen porteille (2022) ja Kaupunkisotaa ja pako Tampereelta (2023), joiden arviot löydät täältä.

Hopun erityinen ansio on kansallisten tapahtumien vieminen yksilö- ja henkilötasolle. Parhaimmillaan kyse on ruohonjuuritason sotareportaasista 106 vuotta varsinaisten tapahtumien jälkeen.

Kirjan ainoa ”puute” on sama, jonka jo viime vuonna arviossa mainitsin. Kartat ja kuvitus puuttuvat, joten tapahtumien etenemisen kuvaus on lukijan oman paikallis- ja maastotuntemuksen varassa.

Laukko savuna ilmaan

Sotatoimet päättyivät Lahdessa melko tasan kolme kuukautta sen jälkeen, kun Länsi-Suomen paunaiset ja valkoiset joukot olivat ottaneet ensi kertaa yhteen Vilppulassa. Välissä oli tapahtunut paljon, kuten Pohjoismaiden suurin sisämaataistelu molemmille osapuolille elintärkeästä Tampereen kaupungista.

Kun Tampere oli antautunut 6. huhtikuuta, rintama vakiintui kaupungin eteläpuolelle Lempäälästä Vesilahteen ja edelleen kohti Tottijärveä kulkevalle linjalle. Näillä seuduilla tapahtui paljon sellaista, joka nykyisin alkaa olla jo lähes tuntematonta historiaa.

Vesilahden Narvassa sijaitseva Laukon kartano poltettiin tuhottiin perusteellisesti 17. huhtikuuta. Sen jälkeen paloivat Narva ja monet muut pitäjän kylät. Kaikkiaan Vesilahdessa poltettiin 650 rakennusta, joista lähes puolet sijaitsi Narvassa.

Tulimyrsky oli monen asian summa. Paikkakunnalla vallitsi syvä katkeruus Laukon kartanon omistajaa, paroni Herman Standertskjöld-Nordenstamia kohtaan. Jo sodan alussa kaartilaiset olivat ampuneet kartanon tilanhoitajan, sillä paroni itse oli paennut Ruotsiin.

Punajoukoissa varmasti vallitsi myös tappiomieliala ja hällä väliä -meininki, Tuomas Hoppu epäilee.

”Olisi ollut oikeastaan ihme, jos Laukkoa ei olisi poltettu sodassa”, hän toteaa nyt.

Tuomas Hoppu ja Liisa Lagerstam Laukon kartanon nykyisen päärakennuksen edessä. Talon rakennutti Rafael Haarla vuonna 1931. Kuva: Kari Pitkänen

Karkotusten pitkä jälki

Vesilahden työläiset oli suututettu kymmenen vuotta ennen sotaa, kun Laukon kartanon mailta oli karkotettu 77 perhettä. Työläiset vaativat lyhyempää työpäivää, parempia työehtoja ja vuokra-alennuksia ja menivät lakkoon. Paroni vastasi poliisivoimalla, ja noin 500 ihmistä menetti kotinsa.

Laukon torpparien karkotukset uutisoitiin koko Suomessa. Ne jakoivat myös sivistyneistöä, kuten kirjailijoita. Juhani Aho asettui puolustamaan ”perustuslaillista järjestystä”, kun taas Arvid Järnefelt asettui selkeästi kapinallisten puolelle. Hänen kirjaansa Maa kuuluu kaikille myytiin huimat 25 000 kappaletta.

Laukon nykyinen emäntä Liisa Lagerstam kertoo vielä itsekin kohdanneensa kartanolla vierailijoita, joiden iso- tai isoisovanhemmat joutuivat karkotetuiksi torpistaan. Heidän tarpeensa puhua ja jakaa raskaat kokemukset on yhä ollut kova.

”Torpparien häädöt ovat Laukon elävä historiallinen trauma. Kartanon kohdalla vaikea asia ei ole juuri vuosi 1918, vaan torpparien kohtelu ennen sitä”, hän vahvistaa.

Suomela yksi tuhotuista

Vesilahti tuhottiin sodassa pahemmin kuin ilmeisesti mikään muu kunta Suomessa. Tosin vielä ennen Lahden tapahtumia paloi Lammin kirkonkylä pakoreitin varrella.

Vesilahdessa raskaimmat taistelut käytiin Suomelan talon edustalla. Suomela on yksi kunnan kantatiloista ja myös Elinan surma -runoelmasta tutun Elina-neidon kotitalo.

Suomela kuului sodan aikana Bergiuksen suvulle. Sitä edustaa nyt 83-vuotias Markku Bergius, jolla on yhä suora yhteys sotatapahtumiin: hänen isoisänsä Paavo Bergius toimi sodan aikaan muun muassa Vesilahden nimismiehenä, joutui punaisten vangiksi ja kuljetettiin Tampereelle. Sieltä hänet pelasti vankijonosta tuttu kaupunginlääkäri.

”Suomelaan jäi taisteluiden jälkeen pystyyn kaksi aittaa sekä sauna-pakaritupa. Yli 20 rakennusta poltettiin”, Bergius tietää arkistoissa säilyneiden isoisänsä muistiinpanojen perusteella.

Torpparilaki eheytti

Kaiken tuhoamisen jälkeenkin Suomen selviytyminen sisällissodasta oli hämmästyttävän nopeaa. Pahin musta piste ovat valkoisten vankileirit, joilla lasketaan menehtyneen nälkään ja tauteihin jopa yli 13 000 suomalaista vuoden 1918 aikana.

Leirien varjossa tapahtui myös hämmästyttävää edistystä.

Heinäkuun 17. päivänä eli vain kaksi kuukautta sodan päättymisen jälkeen eduskunta hyväksyi pitkään valmistellun niin sanotun torpparilain. Se mahdollisti torpparien ja mäkitupalaisten viljelemien vuokramaiden lunastuksen heidän omistamikseen pientiloiksi.

Se oli nerokas ratkaisu ja eheytti maata kenties enemmän kuin mikään muu poliittinen päätös Suomessa koskaan.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua