Tiina Katriina Tikkanen: Turhaan kuvittelin hänet perhosena (ensimmäinen palkinto)

Helsinkiläinen Tiina Katriina Tikkanen on kotoisin Noormarkusta. Kuva: Reino Tikkanen

OIKEUS OLLA SUSI | Tiina Katriina Tikkanen voitti ensimmäisen palkinnon Kulttuuritoimituksen ja Luonto-Liiton yhteisessä kirjoituskilpailussa Oikeus olla susi. Julkaisemme nyt hänen susitarinansa ja kysymme, miksi Tiina Katriina osallistui kilpailuun ja millainen on hänen susisuhteensa.

LUE MYÖS: Juttu Oikeus olla susi -kilpailun tuloksista | Muut palkitut ja julkaistut kilpailutekstit

 Tiina Katriina Tikkanen, mikä sai sinut osallistumaan tähän kilpailuun?

– Susi on voimaeläimeni. Susi oli aiheenani myös Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen perusopintojen fakta & fiktio -kurssilla. Minulla on sudesta kirjoitettuna monenlaisia tekstejä, joista osa on faktaa, osa fiktiota ja osa niiden sekoitusta. Kun näin ilmoituksen susikirjoituskilpailusta, kävin läpi susitekstejäni ja valitsin sieltä yhden, jota lähdin työstämään kilpailua varten.

Oletko koskaan saanut nähdä elävää, villiä sutta?

– En ole. Kuusamon suurpetokeskuksessa olen seurannut niitä pitkään aidan takaa.

Onko sinulla ideoita, kuinka susi ja ihminen voisivat elää rinnakkain ilman ongelmia?

– Susi on kovin tunteita herättävä eläin. Susiin liittyy paljon pelkoa, joka synnyttää vihaa eläintä kohtaan. Ihmisten tunteet on hyvä ottaa huomioon. Ajattelen, että yksi keino on lisätä tietoa suden merkityksestä ekosysteemissä. Avoin keskustelu ja myyttien riisuminen ovat tärkeitä. Muistan, kun tutkin suteen liittyvää uutisointia, siinäkin oli havaittavissa mystifiointia. Käytännön ratkaisujen etsiminen ja tekeminen vaatii paljon myös paikallistason keskustelua.

Miksi kirjoitat? Mitä kirjoittaminen sinulle merkitsee?

– Rakastan sanoilla ja mielikuvituksella leikkimistä. Kirjoittaminen on minulle tapa ajatella ja hengittää.

Tiina Katriina Tikkasta haastatteli Oikeus olla susi -kirjoituskilpailun raadin johtaja, kirjailija Roman Schatz.

* *

Ensimmäinen palkinto

Turhaan kuvittelin hänet perhosena

Iltapäivän hämäryydessä liikkuu eläin. Vaihdan traktorini vaihdetta pienemmäksi ja hiljennän vauhtia. Ei perkele, se on susi. Nostan pipoa otsalta ylemmäs, hieron kädelläni leuan sänkeä. Sammutan traktorin moottorin.

Susi lähestyy minua sulavasti hölkötellen. Sen liike tuo mieleeni jäätanssinäytöksen pariohjelmaosuuden, kohdan juuri ennen kuin luistelijat kohtaavat ja tekevät hurjan nostoliikkeen. Päästyään traktorini luokse susi laskee kuononsa alas ja haistelee renkaiden lumipaakkuja. Susi tulee ovelle. Se laittaa etutassunsa alimmalle portaalle, nostaa toisen ylös, koukistaa sen kuin vainun saanut lintukoira. Aikooko se ulvoa? Ei. Susi vain katsoo minua. Sen katse porautuu iiristeni läpi, synnyttää kylmät väreet niskasta selkärankaan. Väristyksen jälkeen sydämessäni tuntuu yhtäkkinen läikähdys. Susi kääntää kuononsa toiseen suuntaan, laskeutuu portaalta alas. Vain muutamien sekuntien päästä se on poissa, kaukana metsässä.

Jään istumaan traktoriin, kunnes sormeni ovat kohmeessa. Etsin Sirkan ostamat vuorelliset nahkahanskat kojelaudan takaa, puen ne. Käynnistän traktorin ja väännän radion päälle. Suden suu, suden suu, laulaa tyttö vähän oudolta kuulostavassa musiikkikappaleessa.

Kotona sytytän takkaan tulen ja teen itselleni suolakurkkuvoileivän. Avaan television, jossa urheiluselostaja kertoo Susijengin voittaneen. Vaihdan kanavaa. Mainostelevisiosta tulee ties kuinka monetta kertaa uusintana Tanssii susien kanssa.

Elokuvan juoni ei pidä otteessaan. Silmäni hakeutuvat katselemaan Sirkan lukupaikkaa, takan viereistä nojatuolia ja pientä pyöreää pöytää, jonka päällä on yhä pino kirjoja. En ollut uskaltanut koskea niihin.

Sirkka piti lukemisessa välillä taukoja, sulki silmänsä. Niinä hetkinä painoin mieleeni vaimon viuhkoiksi avautuvat naururypyt, linnun siipien muotoiset kulmakarvat, täysikuun kaltaiset silmäluomet ja tulipunaiset huulet. Syöpä oli muuttanut ihon keltaiseksi ja harmaaksi, tehnyt metsäjumalattarestani hennon kurjen, mutta punaiset huulet säilyivät.

Hän sanoi, että tulisi luokseni lintuina ja perhosina. Entä talvella, kun linnut ovat etelässä ja perhoset kotiloissa? Miten silloin tulet? Olen kanssasi näissä maisemissa, yhteisissä metsissämme, hän vastasi.

Pinon päällimmäisenä on kirja, Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Kirjamerkki paljastaa kohdan, johon hän jäi.

Sirkka lähti jo syksyllä, lintujen kanssa yhtä matkaa. Siitä lähtien olen harkinnut eri vaihtoehtoja, pakokaasua ja köyttä. Järven jäätyessä keksin avannon. Suunnittelin huolella, kuinka sitoisin

työkaluvyön ympärilleni, täyttäisin taskut kivillä, sahaisin moottorisahalla yhden miehen mentävän reiän. Vajoaisin hänen luokseen hitaasti. Säästäisin heidät pitkiltä etsinnöiltä. Otin eteisen laatikosta neliönmuotoisen muistilapun. Sopivan arkinen, ajattelin. Istuin keittiön pöydän ääreen miettimään sanoja. Kirjoitin:

”Elämä on lahja, äitinne sanoi. Ilman häntä en saa sitä auki.”

Jätin puhelimen pöydälle, vihkikuvamme viereen. Panin pahan päivän setelit sileinä kirjekuoreen ja kirjoitin päälle lasten nimet. Otin työkaluvyön ja kiipesin traktoriin. Lähdin ajamaan järveä kohti. Hän tuli vastaan, käännytti minut takaisin kotiin.

Tiina Katriina Tikkanen

* *

Palkintoraadin perusteluja tekstistä

Raati: ”Yksinkertaisesti kiinnostava ja hyvin kirjoitettu tarina, jonka juoni piti otteessaan loppuun saakka.”

Marja Aaltio: ”Kirjoittaja vie lukijansa suoraan keskelle tapahtumia. Kohtaaminen suden kanssa on todentuntuinen. Tarinan päähenkilö on turvassa, niin on susikin. He kohtaavat todellakin tasavertaisina.

Ohimenevästä kohtaamisesta tulee kuitenkin toisella heistä merkittävä käänne. Lukija viedään päähenkilön muistoihin, syviin tunteisiin. Lopun käänne yllättää lukijan.

Teksti on hyvin ja oivaltavasti rakennettu. Tarina tukee teemaa. Kaikki tämä noin kolmella tuhannella merkillä.”

Roman Schatz: ”Tässä suden ja ihmisen tarinat kietoutuvat hienosti toisiinsa. Tarinassa on syvällistä symboliikkaa, jopa mystiikkaa ja magiaa, mutta se pysyy silti realistisena ja uskottavana.

Teksti on liikuttava ja syvällinen, muttei mene överiksi missään vaiheessa. Surullinen tarina on kirjoitettu todella kauniisti, kielenkäyttö on ammattitasoa ja kantaa alusta loppuun.”

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua