Sauli Salomaa: Dingomainen uni

Kuvitus: Marjut Anttilainen

LUE MYÖS: Juttu Oikeus olla susi -kilpailun tuloksista | Muut palkitut ja julkaistut kilpailutekstit

* *

Haikurunoilijoiden pyhiinvaellusmatka lähenee loppuaan. Olen saavuttanut Japanin Shikokun saaren. Sen eteläpuolen harvaanasuttu vuoristoseutu sopii erakkomaiselle luonteelleni. Kuljen viettävää polkua ja kuulen ukonilman nousevan. Punaisten pensaiden lehdet kahisevat. Ensimmäiset sadepisarat putoilevat kasvoilleni.

Silmistäni alkaa vuotaa lämpimiä kyyneleitä. Sataa kaatamalla. Aivan kuin koko elämäni tulisi alas muutamassa tunnissa. Lehdiltä noroina juoksevaa elämännestettä valahtaa kaula-aukostani. Se ja raikas ilma piristävät mieltäni. Lähden liikkeelle katsellen ympärilleni. Metsä on muuttunut synkemmäksi.

Kuljen kapeaa kiemurtelevaa polkua. Susi loikkaa eteeni.

– Minä olen Santoka, älä pelkää.

Rauhoitun ja pian susi työntää kuonoaan jalkoihini. Silitän sen karkean harmaata turkkia. Kuulen kauempaa kantautuvan susien surkean ulvonnan.

Astun muutaman metrin eteenpäin. Kylmät väreet kiemurtelevat selässäni. Maan hieno hiekka kihelmöi paljaissa varpaissani. Meri tyyntyy nopeasti ja punertava valo hehkuu sen uumenista. Siinä samassa meren rantaviiva vetäytyy.

– Ei tarvitse olla Mooseksen kykyä, vaikka meressä kävelenkin, iloitsen.

Vesimuuri pakenee edestäni. Näyttää kuin meren keskellä olisi reikä. Vesi kulkeutuu toiselle puolelle maapalloa, päättelen. Ilmankos siellä tulvii niin rankasti. Jatkan kahlaamista. Merenpohjan valkoinen hiekka muuttuu mustaksi.

Putoan kuin rännissä pitkän matkan, kunnes putkahdan kraatterin reunalle. Nousen ja tähyilen ympärilleni. Kahlaan metsän suuntaan ja yritän löytää suojaisan paikan. Näen kallioluolan ja astelen varovasti sen sisään. Silmäni tottuvat pimeyteen. Piiloudun käytävän suulle ja istun kivelle.

Säpsähdän. Luolan suulta kuuluu ääniä. Huomaan pääsisäänkäynnin luona tummien varjojen liikehdinnän. Vetäydyn peloissani luolan uumeniin. Äänet kaikkoavat, mutta palaavat pian uudelleen.

Astun rohkeasti luolan suuaukkoon ja näen susien pelästyvän pitkää olemustani. Kuulen ääntelyä ja huomaan kuonojen nousevan kivien takaa. Heiluttelen kättäni ja kumarran susille. Eräs heistä uskaltautuu lähestyä. Pysyn aloillani.

Rohkein susista pysähtyy ja jää tuijottamaan minua. Se ulvoo ja astelee lähemmäksi. Susi kääntelee päätään ja nuuhkii vaatteitani. Lasken hitaasti sataan. Tässäkö kaikki päättyisi ja runosieluni jatkaisi puissa, kivissä ja kasveissa?

– Nimeni on Songline, susi sanoo yllättäen.

Sudella on valkoinen iso läiskä korviensa välissä. Se levittää käpälänsä vuoren suuntaan, kumartaa ja ulisee anovasti. Muut tekevät samoin. Songline saattaa minut isoimman puun luo. Sen valtaisaa runkoa peittää tyhjä taulu.

– Mieti oikein tarkkaan. Ajattele oikein vahvasti. Kerro runossasi meistä, Songline pyytää.

Nyt tarvitsisin Santokaa, ajattelen. Kyyristyn kiven taakse. Tuijotan tyhjää taulua. Pian näen ajattelemani runon:

”Emme hallitse,

luontoa omista, maa

omistaa meidät”

Songline saapuu luokseni ja lukee runon ääneen. Sudet ryhmittyvät runotaulun luokse. Ne alkavat hymistä kurkkuäänellä. Pian sudet hyppivät puun ympärillä.

Tanssi jatkuu monta tuntia. En väsy katselemaan susien notkeita liikkeitä. Äkkiä ukkonen jyrähtää. Sudet pysähtyvät ja niiden ääntely loppuu. Näen salamoiden jyskyttävän kallioiden pintaa. Taivas pimenee ja vilkaisen ympärilleni. En näe ketään.

Sauli Salomaa

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua