Jenni Råback: Susi ja Ihminen

Kuvitus: Marjut Anttilainen

LUE MYÖS: Juttu Oikeus olla susi -kilpailun tuloksista | Muut palkitut ja julkaistut kilpailutekstit

* *

Olipa kerran Susi, joka asui suuren metsän sydämessä. Susi eli tavallista elämää: kun hänen oli nälkä, hän söi; kun hän väsyi, hän lepäsi; kun häntä pelotti, hän pakeni. Metsä oli kaunis koti: toukokuun lopulla ensimmäiset lehdet olivat hiirenkorvalla, ja tuuhealatvaisen koivun vaaleanvihreiden lehtien lomitse loisti iltahämyssä helottava iltatähti. Mutta sitten, eräänä kuulaana kesäiltana…

Metsässä rytisi. Ihminen oli tullut metsään. Susi sattui hänen tielleen. Suden nähdessään Ihminen säikähti ja huusi:

”Petollinen Susi! Älä sano mitään! Minä luulen, että sinä olet alati vilpillinen.”

Susi pohti, että itse hän oli poikkeuksetta totuudenmukainen, mutta hänkin oli kuullut huhuja, että sudet olivat huijareita. Niinpä hän vastasi: ”Etkö sinäkin kerro valheita, kun olet hädässä? Minä tiedän, että valehtelet valehtelemasta päästyäsi, ja ettei mikään metsän eläin ole niin petollinen kuin sinä.”

Tästäpä Ihminen suuttui ja huusi: ”Valheita! En halua pettureita tähän metsään. Lähde kotoasi!” Ja Ihminen uhkasi Sutta aseellaan, jolloin Susi pelästyi, karkasi ja yritti löytää uuden kodin.

Aika kului, ja Susi eli jylhällä ja karulla seudulla. Kerran Suden kulkiessa yksin tummien honkain siimeksessä tuli hänelle se tavanomainen kysymys – ”Miks niin olet yksin, ja missä on armahas?” – ja hän tiesi, että oli aika olla kaksin. Tuomen tuoksuessa Susi rakastui, ja pian metsässä temmelsi sudenpentuja. Kun pentujen oli nälkä, hän ruokki heitä; kun pennut eksyivät, hän ohjasi heitä; kun hän opetti, pennut oppivat. Pennut kasvoivat, ja aamuisin auringon kultainen reuna kohosi taivaan rannan takaa, ja ilma oli sees, kunnes…

Metsässä ryskyi. Ihminen oli tullut metsään. Susi sattui toisen kerran hänen tielleen. Suden nähdessään Ihminen pelästyi ja huusi:

”Raaka Susi! Minä luulen, että sinä olet tappanut ja syönyt suihisi riistaani ja karjaani.”

Susi oli tästä ymmällään: oli totta, että kun hän näki ruokaa, hän söi sitä. Niinpä hän vastasi: ”Etkö sinäkin syö riistaa ja karjaa? Eikö karja ole tapettavaksi ja syötäväksi tehty? Minä tiedän, että verenhimossasi sinä tapat, vaikka sinun ei tarvitse, ja että sinä tapat enemmän eläimiä kuin mikään lihansyöjä.”

Tästäpä Ihminen suuttui ja huusi: ”Raakalainen! En halua, että syöt lihojani. Älä syö ruokiasi!” Ja Ihminen uhkasi Sutta aseellaan, jolloin Susi säikähti, pakeni ja yritti löytää muuta syötävää.

Aika kului. Suden elämä jatkui säntillisesti: kun hänen oli jano, hän joi; kun hänen läheisensä kuoli, hän suri; kun hän nukkui, hän näki unia. Eräänä iltana Susi tuli järvelle, jonka selkä oli kirkas kuin kuvastin. Pilvet punastuivat ihastuksesta nähdessään oman kauneutensa peilistä, ja veden syvyydestäkin näkyi taivas, yhtä syvä kuin ylempi taivas oli korkea. Oli aivan hiljaista, kunnes…

Metsässä pamahti. Ihminen oli tullut metsään. Susi sattui kolmannen kerran hänen tielleen. Suden nähdessään Ihminen kauhistui ja huusi:

”Murhaaja! Minä luulen, että sinä aiot murhata minut tai lapseni.”

Susi mietti, että itse hän aina yritti paeta nähdessään Ihmisen, mutta hänkin oli kuullut legendoja, joissa sudet kajosivat ihmisiin. Niinpä hän vastasi: ”Etkö sinä murhannut äitini, veljeni ja siskoni, jopa yhden lapsistani? Minä tiedän, että sinä yhtä lailla tapat omia veljiäsi satapäittäin, ja ettei edes vaimosi, siskosi ja tyttäresi säästy sinun väkivallaltasi.”

Tästäpä Ihminen suuttui. Raivosta vapisten hän sanoi: ”Älä puolusta itseäsi tai perhettäsi!” Tällä kertaa Susi oli osunut liian lähelle.

Miten sinä luulet, että Suden kävi?

Jenni Råback

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua