Levykatsaus: Steve Earle & the Dukes, Grimes, R.A.P. Ferreira, Casper Clausen

Steve Earle laulaa poikansa lauluja – ja pojalleen. Kuva: Shervin Lainez

Suora ja lempeä rakkaudentunnustus

Lauluntekijä Justin Townes Earle löydettiin elokuussa kuolleena Nashvillen kodistaan. 38-vuotiaan Earlen kuolinsyyksi todettiin fentanyylin yliannostus. Fentanyyli on jopa 50 kertaa heroiinia vahvempi opioidi ja sitä käytetään yleensä esimerkiksi kokaiiniin sekoitettuna. Sama aine vei pari vuotta sitten ensin Princen ja sitten Tom Pettyn.

Justin Townes Earle oli isänsä poika, monessakin mielessä. Steve Earlen lupaavasti käynnistynyt ura tyssäsi 1990-luvun alussa neljän albumin jälkeen, kun MCA Records ei halunnut uusia levytyssopimusta artistin lisääntyneeseen huumeidenkäyttöön vedoten.

Tammikuun 4. päivänä Justin Townes Earle olisi täyttänyt 39 vuotta. Samana päivänä julkaistiin J.T. (New West, 4.1.2021), jolla Steve Earle esittää Dukes-yhtyeensä säestyksellä kymmenen poikansa kirjoittamaa kappaletta sekä yhden tälle omistamansa laulun, Last Wordsin. ”En osannut hyvästellä häntä muullakaan tavalla”, Earle on selittänyt levyn tekemisen syitä.

Ruumiinvalvojaisiksi levy on varsin rempseä, välitön, hetkittäin riehakaskin. Steve Earle tuntuu mieluummin juhlistavan elämää kuin surevan kuolemaa. Justin Townes Earlen musiikin herkät folkin, soulin ja bluesin sävyt saavat väistyä rätväkämmän countryrockin ja tamppauksen tieltä. Vaikutelma on spontaani: on kuin asiansa osaavat muusikot olisivat vain kokoontuneet yhteen ja alkaneet soittaa, sen kummemmin miettimättä.

Levyn päättävä Last Words on suora ja lempeä rakkaudentunnustus, jonka tuotanto tuo mieleen Johnny Cashin uran päättäneet American-äänitykset: ”Last thing I said was, I love you / And your last words to me were, I love you too”.

Moni saattaa muistaa Steve Earlen The Wire -televisiosarjasta, jossa hän esitti Walon-nimistä NA-kerhon (Nimettömät Narkomaanit) tukihenkilöä. Earle on ollut kuivilla 1990-luvun puolivälistä. Eli lähes yhtä kauan kuin hänen poikansa ehti käyttää aineita, kaksitoistavuotiaana aloitettuaan.

Grimes kutsuu ”reiveihin”

Grimes on yksi päättyneen vuosikymmenen merkittävimpiä popmuusikoita – siitäkin huolimatta, ettei hän ole onnistunut tekemään ensimmäistäkään listahittiä. (Skotlannin listan 69. sija tuskin riittää tekemään vuoden 2018 We Appreciate Power -singlestä hittiä.)

”Hittien tekeminen” tosin ei välttämättä ole ollut 32-vuotiaan kanadalaisen (Claire Boucher) agendan kärjessä. Grimesin merkittävyys löytyy muualta: tavoista, joilla underground on soluttautunut popin maailmaan ja muuttanut sitä elektronisempaan, feministisempään, ”internetimpään” ja monella tavalla vain kiinnostavampaan suuntaan. (Lisäksi hän on Tesla-miljardööri Elon Muskin puoliso ja X Æ A-Xii -nimisen poikalapsen äiti, mutta kukapa toisaalta ei!)

Grimesin neljäs albumi, Miss Antropocene, oli yksi päättyneen vuoden säkenöivimpiä levyjä missä tahansa tyylilajissa. Siitä julkaistu, kieli ilmeisen poskessa ”Rave Editioniksi” (4AD, 1.1.2021) nimetty remix-versio, on takuulaadukasta kuunneltavaa, joka leipoo alkuperäismateriaalia milloin teknompaan, milloin klubimpaan ja milloin abstraktimpaan suuntaan. Nimekkäimpinä artisteina mukana ovat muun muassa brittiläinen teknoveteraani Richie Hawtin, saksalaisduo Modeselektor, muun muassa Lady Gagaa ja Madonnaa tuottanut BloodPop sekä amerikkalaisartisti Channel Tres.

Vaikka levyllä onkin upeat hetkensä – kuten You’ll Miss Me When I’m Not Around -kappaleen disko- ja house-henkinen ” Things You Say Remix” – draaman kaarta ei oikein synny. Syy tähän lienee se, että levy noudattelee orjallisesti alkuperäisen albumin kappalejärjestystä, vaikka joku toinen olisi voinutkin olla paljon toimivampi.

Grimesin ansioksi on sanottavaa, että levy kuulostaa sitä paremmalta, mitä enemmän se kuulostaa Grimesilta. Kaikkiaan lähtömateriaali on niin laadukasta, että yhdentekevämpiäkin tulkintoja kuuntelee ihan mielikseen.

Räppäriksi ristitty

Harva räppäri on ristitty niin sopivasti kuin Rory Allen Philip Ferreira. Etunimiensä alkukirjaimista taiteilijanimensä rakentanut yhdysvaltalaisartisti herätti abstraktin ja kokeellisen hiphopin ystävien huomion viime vuosikymmenen alussa, jolloin hän levytti nimellä Milo.

Bob’s Son: R​.​A​.​P. Ferreira in the Garden Level Cafe of the Scallops Hotel (Ruby Yacht, 1.1.2021) on toinen R​.​A​.​P. Ferreira -nimellä julkaistu albumi.

Bob’s Son ei tartu kuuntelijaansa kauluksista ja vaadi tätä kuuntelemaan. Ferreiran räppäys on pehmeää, introverttiä muminaa, joka käy toisinaan jopa hermoille flegmaattisuudessaan. Usein se on lähempänä spoken wordia ja beat-runoutta (levyn nimen ”Bob” viittaa ”mustaksi Rimbaudiksi” kutsuttuun jazz-runoilijaan Bob Kaufmaniin [1925–1986]) kuin varsinaista räppiä.

Hajamielinen jutustelu kuitenkin istuu mainiosti levyn jazzia, folkia, psykedeliaa, puhesampleja ja 1990-lukulaisia boom bap -rytmejä yhdistelevään äänimaisemaan, jonka Ferreira on maalannut itse Scallops Hotel -tuottaja-aliaksellaan.

Väljää, assosiatiivista, kelluttelevaa – vuoden paras räppilevy ainakin tämän viikon ajan!

Laimeaa skandielektroa

Tanskalainen Efterklang on vienyt skandinaavista taiderockia maailmalle jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Suomalaisrumpali Tatu Rönkön kanssa yhtye on julkaissut kaksi albumia nimellä Liima.

Better Way (City Slang, 8.1.2021) on yhtyeen laulajan Casper Clausenin ensimmäinen soololevy. Musiikki on vapautuneempaa kuin Efterklangin hiukan akateemisilla, apurahahakemuksilta ja korkealentoisilta konsepteilta haiskahtavilla albumeilla, muttei yllä kiinnostavuudessa edes yhtyeen valjuimpien teosten tasolle.

Levyn kahdeksalla kappaleella Clausen kokeilee vähän kaikkea, mitä taiteellisemmassa elektronisessa musiikissa on tällä vuosituhannella ollut tapana tehdä. On motorista krautpoppia (Used to Think), Radiohead-pastissia (Human), progressiivisempia sävyjä (Feel It Coming) ja niin edelleen.

Lehdistötiedote puhuu ”kaleidoskooppimaisuudesta”, jolle on suomen kielessä käyttökelpoiset vastineet ”sillisalaatti” ja ”sekametelisoppa”. Varpaat huljuvat rantavedessä, mutta sen syvemmälle ei mennä.

Tykkään aika paljon Falling Apart Like You -biisistä, jonka hämyisästä meiningistä tulee mieleen Jim Jamesin ja Phosphorescentin kaltaisten artistien utuinen, kosminen americana. Muuten levystä ei paljon käteen jää.

Antti Lähde

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua