Levykatsaus: Margo Price, The Chicks, The Streets, Pretenders

25.07.2020
MargoPrice

Margo Price.

LEVYT | Pasi Huttusen kokoamassa levykatsauksessa modernia countrya, nimensä lyhentäneitä supertähtiä, työläisaksenttista räppäystä ja tyylilleen uskollisia rock-konkareita.

”Margo Pricen kaunis, toisessa kontekstissa luultavasti naiivilta kuulostava ääni muodostaa katu-uskottavan kontrastin siihen, että lyriikka on välillä synkkää ja musiikki omapäistä.”

ARVOSTELU

Margo Price: That’s How Rumors Get Started

4 out of 5 stars

The Chicks (Dixie Chicks): Gaslighter

4.5 out of 5 stars

The Streets: None of Us Are Getting Out of This Life Alive

3 out of 5 stars

Pretenders: Hate for Sale

3 out of 5 stars

Pasi Huttunen

Modernia countrya sopivalla säröllä ja terällä

Country-vibaa, mutta myös modernia soundimaailmaa. Yleensä tämä yhdistelmä onnistuu joko huonosti tai vaivaannuttavan huonosti, mutta Margo Price näköjään osaa tämän.

That’s How Rumors Get Started (Loma Vista Recordings, 10.7.2020) on hienoa rokkaavahkoa poppia. Esimerkiksi Twinkle Twinkle tuo mukaan säröä sekä soundissa että sisällössä. Pricen kaunis, toisessa kontekstissa luultavasti naiivilta kuulostava ääni muodostaa katu-uskottavan kontrastin siihen, että lyriikka on välillä synkkää ja musiikki omapäistä.

What Happened to Our Love, dramaattisine, vihjailevine rakenteluineen ja Prisoner of the Highway gospel-soundeineen ovat niin ikään hienoa Amerikan takaseutujen tunnelmointia. Feminististä manifestia on mukana sen verran, että sopiva terä säilyy.

The Chicksin pitkä matka toi hienoon paikkaan

Dixien pudottaminen bändin nimestä alleviivaa sitä matkaa, jonka country-ryhmä on tehnyt. Poppoon nykypisteeseen on kuljettu pitkä matka jostain Home-albumin (2002) Travelin’ Soldierin kaltaisista isänmaallisista rakkaustarinoista.

Ensin tuli välirikko syvän etelän konservatiivien kanssa, ja tuore levy Gaslighter (Columbia Records, 17.7.2020) on jo määriteltävissä melko feministiseksi. Niitä konservatiiveja järkyttäisi luultavasti jo sanan fuck käyttö kappaleessa Julianna Calm Down, vaikka se ei olisikaan äidilliseen sävyyn laulettu voimautusbiisi nuorelle naiselle.

Kuljettu matka ja sen rasitukset kuuluvat syvyytenä niin lyriikoissa kuin sovituksissakin. Esimerkiksi March March rullaa sellaisella vääjäämättömällä intensiteetillä eteenpäin, että se vetää melkein sanattomaksi. Musiikillisesti Chicks on aina ollut kovaa kamaa, mutta Gaslighter tuo pakettiin ihan uudenlaista kiinnostavuutta. Välillä olen kuulevinani hyvin selkeästi vivahteita Alanis Morissetten 1990-luvun nuorilta ja vihaisilta Jagged Little Pillin ajoilta, mutta silti Chicksin ominaissoundiin uskottavasti suodatettuna. On pakko myhäillä hyväksyvästi.

Kovin poliittinen poppoo ei vieläkään halua olla. Country-kontekstissa karsinoista murtautuminen on tehnyt ryhmästä identiteettipoliittisen keppihevosen, tahtoivat he tai eivät.

Työläisaksenttista räppäystä älypuhelimista

Katu-uskottavuutta on, mutta jotenkin tämä työväenluokkaisen miehen arkisista ilmiöistä räppääminen ei silti vie ihan maaliin saakka. Osa The Streetsin None of Us Are Getting Out of This Life Aliven (Island Records, 10.7.2020) biiseistä on erinomaisia, osa hyviä, mutta osa lähinnä mukiinmeneviä. Pienimuotoinen lyriikka, jossa älypuhelin on keskiössä ei silti oikein kasva siitä omasta piiristä yleismaailmalliseksi ja välillä joutuu tosissaan miettimään, miksi minun pitäisi olla tämän jäbän haasteista kiinnostunut, vaikka tarinan flow onkin hyvää.

Työläisaksentti yhdistettynä hienoihin urbaaneihin biitteihin ja äänimaisemiin luo kyllä tunnelmaa, mutta vähän ontoksi se jää. A Grand Don’t Come For Free potki kovaa vuonna 2004. Siinä oli jotain uutta ja kiehtovaa. Enää sama juttu ei ihan samalla tavalla kanna, mutta onneksi uudistumista on tapahtunut matkan varrella edes hiukan.

Pretenders kuulostaa taas elävästi Pretendersiltä

Tyylille uskollista rokkia, joka kuulostaa ennen kaikkea Pretendersiltä. Pretendersin Hate for Sale (BMG, 17.7.2020) ei maailmoja mullista, mutta sitä on ilo kuunnella. Huumeita, pinnallisehkoa yhteiskuntakritiikkiä ja hyvää meininkiä.

Rockin uudessa aallossa 1970-luvun lopulla noussut Chrissie Hynden yhtye on toiminut pitkään, vaihtelevilla kokoonpanoilla ja laidasta laitaan heittelevällä tasolla. Hate for Sale ei ole sitä legendaarisinta antia, mutta on se hyvä.

Hynden ääntä ja tulkintaa kuuntelee kyllä mieluusti ja etenkin rauhallisesti tunnelmoiva Can’t Hurt a Fool on hienoa kamaa. Lisäksi vauhdikkaampi nimikappale potkii albumin hyvin käyntiin. Crying in Public puolestaan lopettaa levyn tunteikkaan särmikkäästi.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This