Maat ja kaupungit ovat erilaisia, mutta suurkaupunkien ongelmissa on paljon samaa – arviossa Ihmisen kaupunki -sarja

Michael Colville-Anderson ja Montreal. Kuva: Yle Kuvapalvelu

Maat ja kaupungit ovat erilaisia, mutta suurkaupunkien ongelmissa on paljon samaa: asumisen kalleus, vaikeudet järkevän julkisen liikenteen ylläpidossa, eriarvoistuminen ja epätasa-arvo, rahan valta. Yle Areenan esittämä kanadalaissarja Ihmisen kaupunki (2018) tarjoaa erilaisia ratkaisuita näihin ongelmiin.

Matkaoppaana on kanadalais-tanskalainen kaupunkisuunnittelija ja kaupunkiliikenteen asiantuntija Mikael Colville-Andersen. Hän on asunut vuosia Kööpenhaminassa ja pitää sitä esimerkkinä ihmiselle hyvin suunnitellusta kaupunkiympäristöstä; Kööpenhaminassa polkupyöräily sanelee esimerkiksi enemmän kuin autoilu ja ihmisten mielipiteet otetaan oikeasti huomioon kaupunkisuunnittelussa. Arvokasta ja luultavasti harvinaista!

Kööpenhamina. Kuva: Yle Kuvapalvelu

* *

Sarja alkaa Kapkaupungista, missä eletään edelleen 1990-luvun alussa loppuneen rotuerottelupolitiikan jälkeensä jättämissä kahleissa. Apartheidin perintönä surkeissa slummeissa asuu edelleenkin etupäässä köyhiä mustia ja värillisiä, keski- ja hyvätuloiset valkoiset asuvat Kapkaupungin sydämessä. Kapkaupunki on hyvä esimerkki siitä, että pelkkä hyvä tahto ei riitä asioiden muuttamiseen.

Apartheidin aikana rakennettiin kokonaisia kaupunkeja niin, etteivät valkoiset milloinkaan olisi joutuneet olemaan lähelläkään mustia ja värillisiä. Järjestelmän purkaminen on tarkoittanut myös kaupunkisuunnittelulle valtavasti töitä. Urakkaa konkretisoi hyvin esimerkki Kapkaupungin juna-aseman uudelleen järjestelystä. Pytinkiä ei ollut varaa rakentaa kokonaan uudelleen, sen sijaan kaikki aiemmin ihmisten liikkeitä toisistaan eristävät rakenteet muutettiin ihmisiä yhdistäviksi, jolloin vastaanhangoittelijatkin joutuivat tottumaan uuteen aikaan.

Erityisesti Kapkaupungin kohdalla jään miettimään, mitä kaikille niille kuvauksen aikaan rullanneille hankkeille mahtaa kuulua nyt muutamia vuosia myöhemmin. Väkivallan nitistämiseksi yhdessä hankkeessa entiset jengiläiset toimivat väkivaltaisessa naapurustossa väliintulijoina ja rauhanvälittäjinä. Toisessa projektissa mustien asuinalueilta palkattiin rakennusmiehiä keskiluokkaisille valkoisten alueille remppahommiin, jotta epäluulot puolin ja toisin hälvenisivät ja ansiomahdollisuudet kasvaisivat tasapuolisemmin. Yksi kansalaisjärjestö järjesti tyhjäksi jääneiden talojen valtauksia ja kunnosti niihin koteja heille, joilla ei vuokramarkkinoiden hintoihin ollut varaa.

Kapkaupunki. Kuva: Yle Kuvapalvelu

Kotikaupungistaan Kööpenhaminasta Mikael Colville-Andersenilla on kuitenkin esitellä eräs aikoinaan hippihankkeena alkanut pilventuoksuinen utopia vuodelta 1971.

Niin vain Christianian vapaakaupunki juhli syyskuun lopussa 50-vuotisjuhlaansa, vaikka sitä on eri keinoin yritetty kukistaa – tai ainakin saada siirtymään muualle varsin arvokkaalta nykysijainniltaan.

* *

Ihmisen kaupunki vaatii katsojaltaan suurta kiinnostusta aiheeseensa, sen verran järkälemäinen saman aiheen ympäri pyörivä sarja on. Jaksojen rakenne on hyvin perinteinen: Colville-Andersen on asiantunteva ja ketterä opas, tarttuu ajoittain itsekin toimeen seuratessaan erilaisten hankkeiden etenemistä ja haastattelee oman alansa eksperttejä mutkattomasti ja aina suoraan asian ytimeen.

Jotenkin verettömäksi sarja kuitenkin jää sujuvuudestaan huolimatta. Mutta runsaasti sivistävää katsottavaa se tarjoaa ja olisi tietenkin hienoa, jos ainakin näiden asioiden kanssa työskentelevät ja päättäjät innostuisivat Ihmisen kaupungista.

Sarjassa on paljon hyviä ajatuksia esimerkiksi kaikkien suunnitelmien ankkuroimisesta niihin, joiden arkea ne koskevat. Ja että kaupungit ovat ihmisiä varten ja sen vuoksi niiden pitäisi olla ainakin sielultaan ihmisen kokoisia.

Leena Reikko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua