Annika Poijärvi ja Aksa Korttila. Kuvat: Kansallisteatteri

Sairaanhoitaja Manuela menettää 17-vuotiaan poikansa Estebanin auto-onnettomuudessa, kun he palaavat katsomasta näytelmää Viettelysten vaunu. Surutyönsä myötä Manuela pestautuu assistentiksi Viettelyksen vaunun Blanchen roolin näyttelevälle diivalle, Huma Rojolle, joutuu sijaisnäyttelemään Stellan roolin, kun sitä näyttelevä Human rakastaja Nina on huumehöyryissä, löytää uudelleen nuoruutensa ystävän prostituoitu Agradon, päätyy sijaisäidiksi lasta odottavalle HIV-positiiviselle nunnalle nimeltä Rosa ja löytää lopulta etsimänsä Lolan, joka kietoutuu niin hänen itsensä menneisyyteen kuin Rosankin kohtaloon.

Kansallisteatterin näytelmää Kaikki äidistäni on mahdoton katsoa ja siitä kirjoittaa ilman sen ensi-iltaa edeltänyttä keskustelua näytelmän roolituksesta, sen tulkintaa näytelmän roolihahmoista ja miettimättä Kansallisteatterin eri toimijoiden keskenään ristiriitaisia lausuntoja liittyen Agradon roolihahmoon.

Alkuperäisessä Pedro Almodóvarin elokuvassa Agrado määritellään selkeästi transnaiseksi, ja häntä myös näyttelee transnäyttelijä Antonia San Juan. Onkin pieni mysteeri, miksi lontoolaisen Old Vicin teatteriversioon hänen hahmonsa uudelleenkirjoitettiin transvestiitiksi. Tämän brittiläisen teatteriversion käsikirjoitus on kuitenkin Kansallisteatterin näytelmän pohjana, millä on puolusteltu Janne Reinikaisen roolitusta Agradon hahmoon. Kuitenkin, kun sama näytelmä tehtiin uudelleen vuonna 2018 Edinburghissa, casting callissa selkeästi listattiin, että sekä Agrado että Lola ovat transnaisia, ja että rooleihin voivat hakea kaiken sukupuoliset. Erityisesti transhenkilöitä kehotettiin hakemaan näitä rooleja.

Kaiken keskustelun lomassa on jäänyt huomaamatta, että näytelmässä on myös toinen transhahmo, Lola, jota näyttelee myös mies (Karim Rapatti, jolla on kaksoisrooli Lolana ja näyttelijä Mario del Torona). Myös alkuperäiselokuvassa Lolaa näyttelee mies, Toni Cantó, joka on nykyisin valencialainen poliitikko. Niin elokuvassa kuin näytelmässäkin Lola on lisäksi jopa siittänyt perillisiä, kuten tarinassa paljastuu.

Agradon (Janne Reinikainen) roolin näyttelijävalinta nosti suuren keskustelun.

Elokuvan Agrado valittaa, miten (suomennostekstien mukaan) ”transut vie meiltä työt”. Todellisuudessa hän viittaa dragvaatteissa esiintyviin miesprostituoituihin. Hänen mukaansa nainen ei ole se, jolla on naisen kynnet, hiukset, vaatteet. Elokuvan tuotantoajan (yli 20 vuotta sitten) espanjan kielen terminologiassa lie ollut sekaannusta, mutta on selvää, että Agrado mieltää itsensä naiseksi, on siis transnainen ja että hän valittaa transvestiittien ja dragpukeutujien vievän häneltä työt. Agradon mukaan he ovat ”mamarrachas”, naurettavia, ei siksi miltä näyttävät, vaan siksi, että heidän sukupuoli-identiteettinsä on Agradolle huijausta. Itsensä, eli transnaisen hän taas näkee autenttisena, koska hänen tunteensa ovat aidot – hän siis tietää varmasti olevansa nainen.

Kansallisteatterin ristiriitaiset lausunnot eri haastatteluissa ja tiedotteissa tuntuvat viittaavan siihen, että vaikka näytelmän teossa on konsultoitu SETAa, jotain perustavanlaatuista on jäänyt tekemättä siinä näytelmän työstämisen tärkeässä alkuvaiheessa, jossa ohjaaja ja näyttelijät analysoivat roolihahmonsa ennen kuin alkavat harjoitella näytelmää.

Mutta ainakin tästä keskustelusta lie yksi ja toinen oppinut jotain.

Tempoileva reaktio kritiikkiin, jossa Janne Reinikaiselle oltiin jo antamassa potkuja, osoittaa myös, että joltakulta Kansallisteatterilla on jäänyt työlainsäädäntö lukematta. Jos erottaminen olisi jäänyt voimaan, olisi Kansallisteatteri joutunut todennäköisesti korvaamaan Reinikaiselle suurehkon summan maksamattomia palkkoja laittoman irtisanomisen takia – hänet kun olisi potkittu pellolle sukupuolensa takia juuri ensi-illan alla, ei siis esimerkiksi huonosti tehdyn työn takia.

Eikä Reinikainen ole näytelmässä huono, siis siinä transvestiitin roolissa, jonka ohjaaja on hänelle ohjannut. Hän luo itse asiassa yhden näytelmän sympaattisimmista hahmoista. Ja on opetellut kävellä kopsuttamaan luontevasti korkokengillä.

Muusta roolituksesta isoimman työn tekee Annika Poijärvi Manuelana. Katariina Kaitue klassisine Hollywood-tähden piirteineen on varsin oiva suuren diivan Human roolissa. TEAK:lta poimitut nuoret Tuomas Nilsson (Manuelan poika Esteban) ja Anna Airola (Nina) tekevät roolinsa antaumuksella ja Aksa Korttila on pirteä nuori nunna Rosa. Karim Rapatti yhdistää Viettelyksen vaunun röyhkeän Stanleyn olemuksen osaansa näyttelijä Mariona off-stagellakin.

Jotenkin henkilöistä tulee kuitenkin kovempia Kansallisteatterin versiossa kuin Almodóvarin kaiken syleilevässä elokuvamaailmassa. Vulgaari kielenkäyttökin nousee enemmän itsetarkoitukselliseksi kuin almodóvarilaisessa maisemassa, jossa ylevä ja alhainen, kauneus ja rumuus ovat elämän eri puolia, kuin prisman eri värisävyt.

* *

Näytelmä alkaa Manuelan saadessa tiedon omaisen kuolemasta ja sairaalan taivutellessa häntä sallimaan elintenluovutus. Pian paljastuu, että sairaanhoitajana työskentelevä Manuela on itse asiassa filmaamassa koulutusvideota elintenluovutuskampanjaa varten. Tästä lähtee yksi näytelmän keskeisistä teemoista: näytellyn, teeskennellyn ja todellisuuden eri tasot.

Toinen tärkeä taso on äitiys ja perhekäsitys. Tässä näytelmässä myös isyys on läsnä. Perhe on huolehtimista, välittämistä, ajan viettämistä yhdessä, koettelemusten läpikäymistä jonkun kanssa, ei välttämättä verisiteitä. Mutta myös verisiteiden väkivaltainen rikkoutuminen on tuskaista.

Lavastuksella luodaan häilyvää, ajasta ja tilasta toiseen liukuvaa tunnelmaa.

Almodóvar on ollut innovatiivinen elokuvantekijä. Hänen lajityyppinsä, Douglas Sirkin melodraamasta ammentava värikylläinen maailma, joka liukuu sulavasti niin eri aikatasojen, todellisuuden tasojen (todellisuus/fiktio), sukupuolten, perhekäsitysten ja koko post-francolaisen yhteiskuntakuohunnan läpi, on niin omalaatuisensa, että jonkun toisen on vaikea luoda jotain vastaavaa teatterilavalle.

Kansallisteatterissa sama tehdään luistavasti viitteellisen lavastuksen avulla, minkä Almodóvar toteuttaa kameralla, joka lähikuvien kautta onkin huomaamatta toisessa todellisuuden tai fiktion tasossa, ellei peräti eri ajankohdassa. Elokuvahan käsitetään de facto realistisena mediumina, jossa kamera kuvaa sitä mitä sen edessä on suoran viittaussuhteen kautta. Teatterissa taas voidaan tehdä asioita viitteellisemmin, kuvitteellisemmin. Siirtymiset Viettelyksen vaunusta tarinan reaalitasoon sujuvatkin mallikkaasti – tämä on ollut tuttua teatterissa jo vuosikymmeniä. Agradon ilmoituspuhe teatteriesityksen peruuttamisesta toimii epäilemättä loistavasti oikealla teatterilavalla. Almodóvarin taito onkin siinä, miten hän luo tämän teatraalisen näkemyksensä elämästä elokuvan kielellä.

Kansallisteatterin Barcelonassa ei aurinko paista, vaan tausta, videot ja valaistukset kattavat kaupungin ainaiseen sateeseen, jossa neonvalot hehkuvat. Harsomaiset väliseinät/valaistukset laittavat taaempana olevat henkilöt kuin kameran tarkennuksen ulkopuolelle, etualalla olevien henkilöiden ollessa tarkasti fokuksessa. Lavastus ja valaistus liikkuvine näyttämönosineen, joilla näyttelijät liukuvat tilaan ja sen sisällä, visualisoivat tarinan liukuvien ja päällekkäisten elementtien teemaa.

Puvustuksessa mennään hyvinkin elokuvan linjoilla. Jopa mainoskuva, jossa Manuela on valtavan julisteen edessä, jossa on Human jättimäiset kasvot, on suoraan elokuvan PR-kuvastosta. Agradon popvärisestä puvustuksesta on poimittu vain Chanel-kopiojakkupuku, jonka kanssa on verkkosukat – ei kovin tyylipuhdasta Chanelia.

Siinä missä Almodóvar on innovoinut elokuvan kerronta- ja visuaalista tyyliä, pyrkii Kansallisteatteri kopioimaan tätä tyyliä teatterin keinoin, ollen siis vähemmän innovatiivinen. Olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, mitä tiimi olisi saanut aikaiseksi, jos se ei olisi koskaan edes nähnyt elokuvaa ja olisi vain päästänyt mielikuvituksensa valloilleen.

Katsojalla on edessään vaikea paikka: arvioida mitä pitää esityksestä ilman, että antaa elokuvan tai velloneen keskustelun vaikuttaa liiaksi etukäteen. Näyttelijäkeskeistä, taitavaa draamadialogia hakevalle Kaikki äidistäni täyttää paikkansa.

Eija Niskanen

Kaikki äidistäni

• Ohjaus: Anne Rautiainen
• Käsikirjoitus: Samuel Adamson (2007), Pedro Almodóvarin elokuvan Todo sobre mi madre (1999) pohjalta
• Näyttelijät: Annika Poijärvi, Katariina Kaitue, Tuomas Nilsson, Janne Reinikainen, Anna Airola, Aksa Korttila, Pirjo Luoma-aho, Petri Liski, Kristiina Halttu, Karim Rapatti
• Ensi-ilta 16.9.2020 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua