Jaettua tilaa ja tajuntaa etsimässä – arviossa Kolme tapaa valmistaa villisorsa

Atte Selin ja Riikka Papunen (edessä) sekä (vasemmalta) Mari Heinilä, Arttu Soilumo, Ville Mäntynen ja Annuska Hannula. Kuva: Maria Atosuo

Kun puhutaan esteettömyydestä esittävissä taiteissa, tai kun julistetaan taiteen kuuluvan kaikille, tarkoittaa se liian usein sitä, että vammainen tai muuten tukea tarvitseva ihminen viedään katsomoon seuraamaan vammattomien, ketterien ja niin sanotusti neutraalikehoisten ammattiesiintyjien tekemää esitystä, oli se sitten musiikkia, tanssia, sirkusta tai puheteatteria.

Perustuslain ja erilaisten kansainvälisten oikeussopimuksien nojalla käsitetään kuitenkin, että maamme on sitoutunut säilyttämään ja edistämään erilaisten marginaalistettujen ihmisryhmien kulttuuriperintöä. Näitä ryhmiä ovat esimerkiksi vähemmistökieliä käyttävät sekä vammaiset ja muut tukea tarvitsevat. Perusoikeuksien näkökulmasta kaikilla on oikeus sivistykseen ja kulttuuriin. Silloin vammainen saa olla myös taiteen tekijä.

Pari vuotta sitten perustetun Teatteri NEOn tavoite on oman teatteritoiminnan lisäksi kouluttaa näyttelijöitään kohti ammatillisia esiintymisalan tehtäviä. Teatteri NEOn kohderyhmänä ovat kehitysvammaiset ja erityistä tukea tarvitsevat nuoret sekä heidän läheisensä. 

Teatteri NEOn ja Tampereen Teatterin yhteistyöllä tavoitellaan yhteistä esitystoimintaa, tuodaan esiin kehitysvammaisten omaa ääntä ja kehitetään uusia taiteellisen ilmaisun tapoja.

Irti oletuksista

Kun menen teatteriin tai elokuviin, otan tavallisesti käyttöön erilaisia ennakkokäsityksiä ja oletuksia. Kokemani taide on tietynlaista. Esiintyjillä ei tavallisesti ole kehossaan rajoitteita, esityksen muoto on useimmiten valmiiksi koodattu ja helposti pureksittava, ja ellei näin täsmälleen ole, osaan helposti sijoittaa näkemäni ”taiteelliseen” tai ”kokeilevaan” lajityyppikoriin. Olen valmis yllättymään vain tiettyyn rajaan asti, sillä päämääränä on mielihyvä tai rituaalinen turvan tunne, missä ei tietenkään ole mitään väärää tai pahaa.

Edustavuuden näkökulmasta pelkkien vammattomien kehojen näkeminen johtaa kuitenkin ihmiskuvan kapeutumiseen. Sen vuoksi ilahdun Teatterin NEOn tavoitteesta kohti ammatillista osaamista ja esitystoimintaa.

Teatterin NEOn ja ja Tampereen Teatterin yhteistyöstä syntynyt esitystapahtuma, Kolme tapaa valmistaa villisorsa, on mainio ja turvallinen tapa kohdata ja riisua omassa tajunnassa lymyävät ennakkokäsitykset. Seuraavaksi käsittelen omistani pari.

Ensimmäinen oletukseni koskee esityksen materiaalina toimivaa Henrik Ibsenin Villisorsa-näytelmää. Vuodelta 1884 oleva näytelmä ei ole Ibsenin näytelmistä esitetyimpiä. Se on julma kuvaus perheestä, jolla on käsittelemättömiä asioita menneisyydessä. Se puhuu luokasta, vanhemmuudesta, sitoutumisesta, periaatteista ja totuuden käsitteestä niin raastavalla tavalla, että ehdin jo etukäteen kauhistella, millaisia syvyyksiä vammaisteatteri saa tekstistä irti.

Toisen ennakko-oletuksen synnyttää kaiketi se persoonani piirre, joka takertuu kaikkiin oletettuihin vääryyksiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin maailmassa ja julistaa kaikille, millainen muutos kaikkien on tehtävä. Se on ytimenä oletuksessa, että vammainen keho näyttämöllä on väistämättä poliittinen, suorastaan manifesti, ja että pelkästään sellaisen katsominen on poliittinen ja ideologinen teko. Näiden oletusteni pohjalta istun katsomossa jopa hieman kierroksilla, jännittäen esitystilannetta.

Ibseniä tyyliteltynä ja abstraktina

Iltamissa esitetään kolme kohtausta, jotka kukin rakentuvat keskenään eri keinojen ympärille. Niissä käytetään tyyliteltyä puhetta, liikettä ja laulua.

Onneksi – näin ajattelen – esityksen tekstimateriaali on etäännytetty ibseniläisestä realismista. Hili Iivanaisen ohjaaman esityksen näyttämölliset ratkaisut vievät Ibseniä tyyliteltyyn ja abstraktiin, jopa groteskin koomiseen suuntaan. Pelkistetty teksti-ilmaisu, yhteinen rytmi ja keino jakaa henkilöhahmo kahdelle näyttelijälle vievät tilaan, joka lähentelee teatterin rituaalisia alkujuuria.

Katsomo on sijoitettu ympyränmuotoisen näyttämön joka puolelle. Esitystilasta on rakennettu turvallinen. Hetkittäin jako esiintyjiin ja katsojiin katoaa, mikä on merkillistä, mutta se johtaa siihen, etten tarkkaile tilassa olevia ”toisina”, vaan kaikkia yhteisesti ”meinä”. Se synnyttää tunteen yhteisöllisyydestä, joka vie kohti teatterin ja tarinankerronnan historian alkuhämärää. Teatterin merkitys on siinä, että käsitellään jotain yhteisön asiaa, tai yksinkertaisesti iloitaan yhteisestä leikistä, osaamisesta tai esiintymisen vaatimasta rohkeudesta.

Lämpimästä esitystapahtumasta puuttuu olettamani julistava toiseuden politiikka, koska tässä yhteisyyden tilassa toiseus on lähellä kadota. Se ei kuitenkaan tapahdu itsekseen, vaan on tietoisesti rakennettava joka kerta uudelleen.

Toivottavasti Teatteri NEOn ja Tampereen Teatterin yhteistyön aikana selviää, millaisia rakennuspalikoita siihen tarvitaan. Sellaisella taiteella totisesti on merkitystä.

Aksu Piippo

Kolme tapaa valmistaa villisorsa Tampereen Liikelaiturilla to 27.10. Esitys on loppuunmyyty.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua