All Inclusive on terävä tutkimus sodan estetisoinnista taidemarkkinoilla – ironiaa ja itsekritiikkiä Teatterikesässä

Kuva: Julian Hetzel

Voiko sodan ja väkivallan muuttaa taiteeksi? Hollantilais-belgialaisen ryhmän All Inclusivessa nykytaide, teoria, pakolaiset ja kaupallisuus kohtaavat ironissävytteisessä ja itsekriittisessä esityksessä.

Esitys rakentuu All Inclusive -nimisen nykytaidenäyttelyn ja sen yleisötyön ympärille. Näyttelyssä tutkitaan sodan estetisointia, ja koska tärkeää on olla kaikille avoin, esittelykierrokselle on kutsuttu viisi Iranin pakolaista. Opas vie ryhmän kuuden eri tilan läpi, joissa performanssitaiteilijat tulkitsevat ikonisia sotavalokuvia popin tahtiin, tekoverta roiskitaan, räppi soi ja Syyrian raunioista tehdään ohjusten pienoismalleja.

Esityksen jännite syntyy yhä kasvavana voimana taideteosten tapahtumia kokeneiden pakolaisten sekä taiteen tekijöiden ja sen esittelijöiden välille. Kierroksen oppaan ymmärrys ei riitä muille näkemyksille, vaikka hän niitä toivottaakin tervetulleiksi; vierailijat eivät taas niele teosten upeutta sellaisenaan. Asetelman groteskius korostuu erityisesti näyttelyn huoneessa, jossa Homsin raunioista on rakennettu erilaisia sotaa esittäviä pienoismalleja.

Opas selittää ylpeänä, kuinka vaikeaa kivimurskaa oli saada pois Syyriasta — samalla kun yksi vierailijoista yrittää kertoa nähneensä pommitukset itse. Opas hokee (hyvin tunnistettavasti), kuinka ymmärtää, että kokemukset ovat erilaisia, mutta ei koskaan oikeasti hyväksy, että näyttelyn teokset voisivat olla muuta kuin taidetta ja sellaisena upeita. Teorian ja eletyn kokemuksen rinnakkain asettelu pakottaa katsojan epämukavaan itsetutkiskeluun. Taidetta ei voi lähestyä All Inclusiven jälkeen samoin kuin ennen.

Kuva: Julian Hetzel

* *

Epätasa-arvoisuus on myös rakennettu tarkoin huomioin kaikkeen oppaan ja vieraiden väliseen kommunikaatioon: esittelijä ei koskaan opi vieraiden nimiä, hänestä kaikki vierailijat voisivat olla ystäviä entuudestaan, sillä ovathan he Iranista, ja lupaa puhua oikein hitaasti, että kaikki varmasti ymmärtävät. Käsikirjoituksen satiiri on viiltävää.

Sodan estetisoinnin ohella esitys on myös tarkkaa kritiikkiä taiteen yksitulkintaisuutta ja kaupallisuutta kohtaan. ”Dog to God” -teoksessa näyttelyhuone on täytetty posliinikoirilla, joista vierailijoiden on valittava suosikkinsa ja tuhottava se vasaralla. Oppaan mukaan arvottoman esineen tuhoaminen luo jotain uutta ja taiteellista, koska sen voi koota uudelleen itsellään haluamalla tavalla abstraktiksi koiraksi.

”Tämä on taidetta”, hän sanoo vierailijoille. ”Oletko varma?” kuuluu vastaus ja saa esityksen suurimmat naurut.

Alussa valistetaan, että performanssitaide on kapitalismia vastaan, koska performanssia ei voi omistaa niin kuin perinteisen taide-esineen. Lopussa kuitenkin yleisön poistumistie kulkee näyttelykaupan kautta, sillä ”ainoa, mikä on taiteen kokemista parempaa, on sen omistaminen”. All Inclusiven kritiikin kohteet eivät ole uusia, mutta se esittää asiansa tuntumatta tunkkaiselta ja uskaltaa mennä tarpeeksi pitkälle kyseenalaistamisessaan.

* *

All Inclusiven ironinen ote ja itsekriittisyys vievät kokonaisuutena mukanaan, mutta rytmiä hajottivat pitkät siirtymät kohtausten välissä, kun näyttelyn työntekijät siivosivat tai järjestelivät seuraavaa huonetta. Korostettu hitaus antaa aikaa ajatella — mitä esityksen tematiikka vaatiikin — mutta lyhyemmätkin tauot riittäisivät tähän. Toisena heikkoutena äänentoisto teki vierailijoiden puheesta vaikeasti kuultavaa. Kyseessä on mahdollisesti tietoinen ratkaisu keskusteluaseman epätasa-arvoisuuden korostamiseksi, mutta tämä tuli jo itsessään esille.

All Inclusive on terävä katsaus taidemarkkinoihin ja yrityksiin olla kaikille avoin — kun todellisuudessa ovet ovat avoinna vain niille, jotka ymmärtävät taiteen oikein.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua