Onko Catsista jäljellä muuta kuin muistot? Lloyd Webberin musikaali Nokia Arenassa

29.10.2022

Kuva: Alessandro Pinna

MUSIKAALI | Lontoon Catsin etu on aina ollut osaava esiintyjäjoukko, joka tanssii ja laulaa ylivoimaisesti – ja tekee sitä yhtä aikaa. Nostalgiasta ja esiintyjien taidoista huolimatta pölyä tuntui jo kertyneen klassikon nurkkiin.

”Koreografiasta löytyvät kaikki jazztanssin 1980-luvun kliseet ja baletin pölypallerot, ei mitään uutta tai kiinnostavaa.”

Cameron Mackintosh & The Really Useful Theatre: Cats. Tampereen Nokia Arena 28.10.2022.

Suhtaudun Cats-musikaaliin ristiriitaisin tuntein. Jokaiselle 1980-luvulla tanssia harrastaneelle tai tanssin ammattimaailmaan askeleita ottaneelle se lienee lähes sukupolvikokemus. Lontooseen lähdettiin treenaamaan ja vuonna 1981 kantaesityksensä saanut Cats oli tietenkin nähtävien musikaalien listalla. Kotiin tultiin silmät selässä kiiluvassa t-paidassa tai juliste kainalossa.

Jokainen musiikkikappale on tuttu. Liikekieli vie menneisyyteen, eri tanssisaleihin, ja kehoni tietää tehneensä kaikkea tuota, eri järjestyksessä, eri ajoituksilla, eri musiikeilla. Osa kohtauksista piirtyy muistiin selkeästi. Muutamiin petyn, eikö tämä ollutkaan tämän kummempi?

Näin Catsin Lontoossa kaksi kertaa. Noin 9 000 esityksen jälkeen Lontoon katit vetivät kymmenisen vuotta henkeä ja palasivat sitten näyttämölle vuonna 2015. Vuonna 2017 Lontoon Cats oli jo tien päällä ja esiintyi muun muassa Helsingissä silloisella Hartwall Arenalla.

Kissoja on toki nähty muuallakin. Se on käännetty 15 kielelle ja sitä on esitetty 40 maassa yli 73 miljoonalle ihmiselle. Catsin näyttämöversio filmattiin vuonna 1998 ja kohtuullisen erikoinen elokuva siitä syntyi 2019.

Suomen ensimmäisen Catsin ohjasi Jorma Uotinen Helsingin kaupunginteatteriin jo vuonna 1986. Vuonna 2007 Cats tehtiin Lahden kaupunginteatteriin (ohjaus Tiina Brännare, koreografia Reija Wäre) ja kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 2017 Tampereen Teatteriin (ohjaus Georg Malvius, koreografia Adrienne Åbjörn).

* *

DSC 3751 Grizabella

Kuva: Alessandro Pinna

Nyt Nokia Arenalla nähdyn Cameron Mackintoshin ja The Really Useful Theatre -tuotannon kiertueversion mainostetaan olevan Catsin alkuperäinen versio. Se on sama kuin vuonna 2017 Suomessa nähty, vaikka kiertue-elämä onkin kierrättänyt ainakin suurimmissa rooleissa esiintyneet taiteilijat. Vuonna 2017 jaksoin vielä innostua. Nostalgiasta ja esiintyjien taidoista huolimatta nyt pölyä tuntui kertyneen jo huomattavia kerroksia tämän klassikon nurkkiin.

Esityksen suurin ongelma on tila. Catsia ei ole tehty isoon jäähalliin. Jopa sen lavasteet rajaavat itse näyttämönkin varsin pieneksi yli 20 henkiselle tanssijajoukolle. Suuressakin teatterissa katsoja on lähempänä näyttämöä ja tapahtumia.

Koska lavasteet ja puvustus ovat värimaailmaltaan laikukkaan samanlaisia, kaukaa hallin päädystä katsottuna esiintyjät sulautuvat ajoittain täysin taustaansa. Valospotti kertoo, mihin suunnata katseensa, mistä alkaa erottaa liikettä. Tiedän, että kokemus teoksesta on erilainen esiintyjien lähellä. Tiedän, että ammattitaitoinen joukko osaa eläytyä kissahahmoihinsa koko kehollaan ja ilmeillään, mutta en näe siitä mitään.

* *

DSC 4806

Kuva: Alessandro Pinna

Lontoon Catsin etu on aina ollut osaava esiintyjäjoukko, joka tanssii ja laulaa ylivoimaisesti – ja tekee sitä yhtä aikaa. Joukkokohtaukset toimivat kauaksikin, ja kun liikekieli on tuttua ja varsin selkeätä, sitä on helppo seurata. Viisi vuotta sitten vielä kirjoitin, että Gillian Lynnen koreografia on kestänyt hyvin aikaa. Nyt kiemurtelen tuskastuneena. Tuntuu, että koreografiasta löytyvät kaikki jazztanssin 1980-luvun kliseet ja baletin pölypallerot, ei mitään uutta tai kiinnostavaa. Ehkä edes tanssin dynamiikka välittyy etukatsomoon paremmin.

Jos viimeksi kaipasin vain loppupuolen Macavity-tappelukohtaukseen päivitystä, tällä kertaa koreografian päivitystoivelistalle menee jo useampi kohtaus. Mukana ei myöskään ole yhtään todella loistavaa solistitanssijaa. Taikurikissa Mistoffeleesin pitäisi tanssillisesti edes vähän ällistyttää yleisöä, mutta Liam Mower tanssii soolonsa välkkyvässä asussaan alakanttiin, vaikkakin varmoin ottein.

Laulu sen sijaan toimii omiin korviini vahvasti ja kauniisti. Mukana on myös livebändi jossain piilossa. Catsin ainoaa laajemmin tunnettua kappaletta Memorya varioidaan esityksen aikana useamman kerran ennen kuin Jacinta Whyte päästetään täyteen ääneen. Ja millaiseen ääneen! Riipaiseva suru vyöryy vaivatta isossa hallissa korkealta ja kovaa.

Hal Fowler tekee hienon roolin Gus-teatterikissana, joka haikailee mennyttä suuruuttaan näyttämöllä. Hauraan Gusin, surkean Grizabellan (Whyte) ja muiden uudesta elämästä haaveilevien kisahahmojen kautta T.S. Eliotin runojen pohjalta syntyneeseen onttoon tarinaan voi rakentaa myös tulkintaa. Jaksammeko me edes kissan näennäisellä välinpitämättömyydellä kuunnella vanhustemme tarinaa uljaasta ja kauniista menneisyydestä? Vanhuksen tuen ja hyväksynnän symboliikkaa voi myös nähdä siinä, kuinka nuori kissahahmo tukee omalla laulullaan Grizabellaa nousemaan ylös ja jatkamaan lauluaan.

Ehkä Cats jatkaa eloaan. Onhan Joutsenlampeakin esitetty 127 vuotta ja West Side Storya 65 vuotta. Catsin 41 vuotta ei ole huono saavutus. Jättimäisiä jäähalleja se tuskin saa täyteen, eikä katsojan kannalta ole tarvekaan. Teatterissa tunnelma tiivistyy.

Merja Koskiniemi

DSC 1458 company

Kuva: Alessandro Pinna

Cats

  • Musiikki Andrew Lloyd Webber
  • Ohjaus Trevor Nunn
  • Koreografia ja apulaisohjaaja Gillian Lynne
  • Apulaiskoreografi ja -ohjaaja Chrissie Cartwright
  • Musiikin johtaja Mathieu Serradell

Esitykset Tampereen Nokia Arenalla la 29.10. klo 14 ja klo 19, su 30.10. klo 13. Helsingin jäähalli 4.–6.11.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua