Sarjakuvakatsaus: Sisarukset Gremillet 1, Syntax Terror, Päivänkakkarameri

19.04.2022

SARJAKUVA | Mikko Lambergin kokoamassa sarjakuvakatsauksessa käsitellään kahta nuorten tyttöjen elämästä kertovaa teosta ja yhtä pulp-henkistä scifi-kuvaelmaa.

”Sarahin uni voisi olla hyvä lahja esimerkiksi sarjakuvista kiinnostuneelle esiteini-ikäiselle. Aikuista se kiinnostaa sen verran, että seuraavan osan lukemista odottaa.”

ARVOSTELU

Alessandro Barbucci & Giovanni di Gregorio: Sisarukset Gremillet 1 – Sarahin uni

3 out of 5 stars

Juliana Hyrri: Päivänkakkarameri

3 out of 5 stars

Kari A. Sihvonen: Syntax Terror

2 out of 5 stars

Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Mysteerejä ja maagisia tunnelmia

Sarahin uni (Egmont, 2022; suom. Jouko Ruokosenmäki) on muun muassa W.I.T.C.H.-sarjista (2001–2012) piirtäneen Alessandro Barbuccin ja ”Italian Akkaria” eli Topolinoa kirjoittaneen Giovanni di Gregorion yhteinen teos, joka jatkaa vakaata italialaisen sarjakuvapiirtämisen perinnettä. Samalla se aloittaa tekijöiden Sisarukset Gremillet -sarjan.

Juonessa kolme Gremillet’n siskosta jakaa äitinsä kanssa auringonvalossa kylpevän pariisilaisen kodin. Vanhin tytöistä, varaäitinä huseeraava teini-ikäinen Sarah, näkee öisin unia metsän keskellä leijuvista meduusoista. Sisarusten äiti tuntuu vuorostaan salailevan jotain. Siskot ryhtyvät pikkusherlockeina selvittämään perheen kytköstä mysteerisiin meduusoihin.

Tarinassa on kevytfantastisia elementtejä – Sarah näkee enneunia, Lucille tuntuu ymmärtävän kissoja ja Cassiopée on nimetty enteilevästi antiikin hahmon mukaan (hänen ihastuksensa nimi on tietysti Ulysse) – mutta ainakin vielä tässä vaiheessa sarjaa varsinaisia taikuuksia ei nähdä. Maaginen ilmapiiri tulee esille pyrkimyksistä välittää lapsen näkökulma hitaasti avautuvan suuremman maailman mysteereihin.

Juonta spoilaamatta tärkeitä teemoja ovat niin nuorten tyttöjen kyvykkyys pärjätä arvoitukselliselta tuntuvassa ympäristössä kuin konservatiivisen perheyhteyden ja elämän kunnioittamisen tärkeys.

Piirrosjälki on kaunista vaikka paikoin liiankin pehmeää, monotonista. Sarja kylpee lämpimissä väreissä. Erilaisten kuvakulmien käyttö ja perspektiivien vaihtelu voisi olla rohkeampaa, toisaalta erityisesti varjot ovat Barbuccilla hyvin hallussa.

Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, kuinka väriskaala liikkuu sateenkaaren värejä seuraten aivan paria ensimmäistä sivua lukuun ottamatta punaisista ja oransseista, ilta-auringon sävyistä, vihreän kautta yhä enenevässä määrin illansinisiin ja tummempiin sävyihin, jopa purppuraan. Jälkimmäisetkään värit eivät tee tarinaa synkäksi vaan tuovat siihen katkeransuloisuutta.

Kummankin tekijän Disney-tausta näkyy muodon ammattimaisessa hallinnassa. Sarahin uni voisi olla hyvä lahja esimerkiksi sarjakuvista kiinnostuneelle esiteini-ikäiselle. Aikuista se kiinnostaa sen verran, että seuraavan osan lukemista odottaa.

* *

hyrri kuva4

Aukeamallinen Päivänkakkaramerta. Kuva: Ville Pirinen

Katkeransuloista melankoliaa

Ville Pirinen kirjoitti Juliana Hyrrin Päivänkakkaramerestä (Suuri Kurpitsa, 2022) Kulttuuritoimitukseen laajasti jo aiemmin. Kirjoituksesta voi lukea ammattimaisen sarjakuvantekijän perusteellisen näkemyksen, jos ei halua tavailla amatöörimäisen sarjakuvien lukijan tiivistelmää.

Päivänkakkarameri edustaa viime vuosikymmeninä entistä suurempaan suosioon noussutta sarjakuvaromaanien suuntausta eli katkeransuloista omaelämäkerrallista kuvausta. Vaikka oma elämä ja sen kokemukset ovat luonteva lähde, mieleen tulee, kuinka monta kertaa tällaisia tarinoita voi selailla arvaamatta etukäteen, millaisista osasista niiden melankolinen tunnelma rakentuu.

Hyrri onnistuu kohtalaisesti vetämään kertomukseen mukaan, ennen kaikkea koska hänen visuaalinen jälkensä on monipuolista. Hän kuvaa vuosia Suomessa kulttuurien – Viron ja Suomen – välissä kasvaneen lapsen kipuilua perheen, kavereiden, vapaa-ajan ynnä muun välipisteissä, sisään juurtunutta häpeän tunnetta, joka leviää musteläikän lailla. Ei saa itkeä, ei saa luottaa liikaa eikä toisaalta liian vähän, seksuaalinen herääminen hävettää.

Erityisen huomion ansaitsee tekijän tapa käyttää tekstikerrontaa kuvien kanssa kontrastissa: teksti kommentoi tapahtumia ja samalla niiden ohitse. Kertoja saattaa kuvata tapahtumaa piirrosruutujen esittäessä version, joka on hyvin samanlainen mutta kuitenkin eri. Toistuvana tehokeinona on siis paralleeli.

Erilaisissa hailakan lämpimissä väreissä kylpivät kannet ovat hyvin kauniit. Välistä löytyy laadukkaalle paperille painettua rikasta, tarkkaa jälkeä. Tarinan keskiössä olevat lapsihahmot ovat korostetun isopäisiä ja pieniraajaisia, aikuiset sopusuhtaisempia kananmunakalloja. Pehmeällä lyijykynäjäljellä luodut kuvat edustavat Suomessa suht yleisesti nähtyä, eräänlaista groteskin naivismin tyyliä.

Piirrosjälki on läpi teoksen konsistentti ja sen päämääriin nähden virheetön, paikoin kaunis, paikoin nähdyn oloinen. Mustavalkokuvia jaksottavat värilliset, lavein pensselinvedoin maalatut sivut, jotka kylpevät pastellisävyissä.

* *

Sarjakuvakatsaus

Kari A. Sihvosen Syntax Terrorissa ihmiskunnan tarinalle tulee piste. Mukana myös 3D-lasit! Kuva: Mikko Lamberg

Virnuilevia alieneita 3D-näkymässä

Groteskin alueella pysytellään mutta aivan toisella tavalla Kapteeni Kanki -sarjakuvasta tutun Kari A. Sihvosen teoksessa Syntax Terror (Zum Teufel, 2022). Alienit ovat tulleet rankaisemaan ihmiskuntaa. Maanisesti virnuilevat robotit laskeutuvat pöllön pään muotoisilla avaruusaluksilla suurkaupunkeihin ja polttavat lasereillaan kaikki vastaantulijat lapsista aikuisiin luurangoiksi. Miten käy ihmiskunnan?

Kerronta on repliikitöntä ja keskittyy kuviin. Teoksen piirrosjälki onkin joillain aukeamilla erittäin hienoa. Kuvat ovat detaljoituja ja niistä välittyy tekijän vahva oma ote. Kolme väriä hallitsee Syntax Terroria: erilaiset siniset sävyt, sitä rikkovat punaiset ja maanläheisemmät ruskeat, joiden alta näkyvät paikoin selvästi erilaiset luonnosviivat.

Toisaalta aukeamat ovat sisällöltään laiskoja tavalla, joka on tarkoituksellista mutta samalla latistavaa. Ihmishahmoilla on sivu toisensa perään samanlaiset vartalot ja toistuvat kasvonpiirteet. Robottivempeleiden design koostuu pyöreistä muodoista ja hurjista virneistä, joiden shokkiefekti hiipuu nopeasti.

Toisteisuus viittaa jo takakannessa mainittuun Mars hyökkää! -keräilykorttien vaikutukseen. 1960-luvun alussa kulttimaineeseen nousseet kortit edustavat pop-tehdas-Amerikan brutaalia pulpia, jotka vetoavat alkukantaisissa ja geneerisissä väkivaltakuvauksissaan suoraan taiteenkokijan pimeimpään alitajuntaan. Nämä ja 1950-luvun yhdysvaltalainen B-scifi ovat teoksen selvimmät innoittajat.

Että lähes kaikki sivuilla esiintyvät naishahmot ovat samannäköisiä, hoikkia ja pääosin punatukkaisia nuoria neitoja – ja että tarinassa toistuu kerta kerran perään näiden naishahmojen tuhoutuminen osittain tai kokonaan avaruusolentojen lasersäteissä – saa teoksen tuntumaan siltä kuin lukisi jonkun yksityistä fetissikamaa. Lukijasta riippuu onko tämä toivottu vaikutus vai ei.

Se ero inspiraationa toimineisiin kortteihin löytyy, että eläimet säästetään tuhoamiselta. Jonkinlainen hyvän mielen ekologinen sanoma piilee siinä, kun turhamaiset ja älypuhelimiaan tuijottavat ihmisolennot heivataan nousevan uuden järjestyksen tieltä hiuksista helvettiin.

Toinen poikkeus on, että ilman kerrontaa ja yhdestä tuhon kuvasta toiseen siirtyvänä Syntax Terror ei jaksa innostaa lukijaa kovin kummoiseen uudelleenselailuun. Jopa Mars hyökkää! -korteissa oli pieniä tarinanpätkiä tunnelmanluomiseksi. Pulpin henki on tavoitettu sarjakuvassa piirroksellisesti oivallisesti. Jatkuvajuoninen, henkilövetoinen kertomus ei silti olisi ollut pahitteeksi.

Ja lopuksi tietysti kiinnostava yksityiskohta: Syntax Terrorin sivujen välistä löytyvät pahviset ja asiaankuuluvalla tavalla huonosti päähän sopivat 3D-lasit, joiden avulla voi tarkastella teoksen viimeisten aukeamien extra-piirroksia. Kikka on halpa mutta riemastuttava tuoden kirjalle lisäarvoa esineenä.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua