Pohjantuli-sarjakuvan vauhti kiihtyy ja salaisuudet avautuvat – arviossa Vuorenpeikon valtakunta

Kuva: Story House Egmont

Norjan Trondheimissa vuonna 1993 syntynyt Malin Falch alkoi julkaista Pohjantuli-sarjakuvaansa netissä jo opiskellessaan San Franciscossa. Sittemmin fantasiatarinasta on kasvanut palkittu sarja, jota on käännetty jo 13 kielelle. Vuorenpeikon valtakunta (Story House Egmont, 2023) on neljäs Jonna Joskitt-Pöyryn suomentama osa ihan tavallisen norjalaisen Sonja-tytön mielikuvituksellista tarinaa maagisessa keskiaikaisessa maailmassa, jossa viikingit ovat edelleen mukana kuvioissa, eläimet osaavat puhua ja keijujen ja peikkojen kaltaiset myytit sekä magia heräävät eloon.

Pohjantulen tarina alkaa siitä, kun peikkopoika Espen saapuu hakemaan seikkailuita janoavaa Sonjaa mukaansa toiseen maailmaan, Peikkolaaksoon. Hiljalleen selviää, että Sonjan setä Henrik osaa myös liikkua maailmasta toiseen. Vuorenpeikkojen valtakunta jatkaa monipolvista saagaa siitä, kun Sonja, Espen, maagisia kykyjä hallitseva Lotta ja puhuva Otso-karhu lähtevät pelastamaan Henrikiä peikkojen vankilasta. Taustalla häärii mystinen velho Varis omien suunnitelmiensa kanssa. Onneksi myös nuoret sankarimme saavat apua matkan varrella.

Falchin isoja silmiä ja olemattomia neniä piirtävä mangamainen tyyli luo vuorenpeikkojen näppyjen, partojen ja palavien silmien äärellä mukavan uhkaavaa vastapainoa varhaisteinien välittömän viattomalle seikkailulle. ”Mitä ne meistä muka haluavat”, ihmetellään peikkojen tarvetta vangita Henrik, mutta syynä ei olekaan pelkkä peikkomainen ihmislihan himo vaan kosto peikkojen maailman harmonian pilaamisesta. Ihmiset ovat pilanneet kaiken.

Falchin fantasiamaailma on värikylläinen ja animaatiomaisen tunnelmallinen. Visuaalisesti kokonaisuus onkin melkoisen herkullinen. Juonellisesti tarinaa viedään eteenpäin riittävän päähenkilökeskeisesti, ja vaikka uhkakuvia luodaan toimivasti, milloin peikkojen, milloin velho Variksen taholta, on toiminta kuitenkin melko kesyä ja kilttiä. Yllätyksellisetkin käänteet aiheuttavat lähinnä pientä sydämen tykytystä, yleisilme on lempeä. Sankarit ovat oikeamielisiä, kavereita ja apukäsiä löytyy matkan varrelta eikä huonosti tunnu lopulta käyvän juuri kellekään. Huumorihetkiäkin löytyy.

Vaikka Falch vie taiten tarinaa eteenpäin turvallisesti ystäväporukan suojissa, jäävät suurten tunteiden ääripäät hiukan käsittelemättä. Loppuahdinko on rakennettu komeasti mutta senkin ratkaisu jää lopulta vähän vaisuksi. Vaikka joitain asioita saadaan Vuorenpeikon valtakunnassa vietyä päätökseen, jää paljon langanpäitä auki. Tuskinpa Peikkolaakso vieläkään on kokonaan nähty.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua