Levyarvostelu: Mestaribasisti paketoi osaamistaan värikkäälle soololevylle. PU-levyllä Ville Herrala käyttää kaikkia mahdollisia soittokikkoja, mitä vain voi kuvitella.
Ville Herrala: Pu: (We Jazz, 21.2.2020).
Ville Herrala on kontrabassonsa takana melko pienikokoinen mies. Hän soittaa instrumenttiaan kuitenkin väkevästi ja saa kuuntelijan tukanjuuren kutisemaan. Improvisaatioon perustuvalla soolodebyyttialbumillaan PU: (kaksoispiste on osa levyn nimeä) hän käyttää kaikkia mahdollisia soittokikkoja, mitä vain voi kuvitella.
Vaikka Herrala on varsin tuttu monista suomalaisen jazzin parhaimmista kokoonpanoista, kuten vaikkapa U-Street All Starsista, PLOPista, Jukka Perko Jazztetista ja tietenkin UMOn riveistä ja luonut näissä merkittävän aseman eturivin basistina, hän on vasta nyt toteuttanut sooloalbumin. Se on hienoa, sillä hänen persoonallinen soittotapansa painii hyvin kenen tahansa maailmanluokan basistivirtuoosin kanssa samassa sarjassa.
Albumilla on 14 suuresti improvisoitua pienimuotoista kappaletta. Aina ei huomaa kappaleiden vaihtumista, vaan siirtyminen tapahtuu ikään kuin vai vihkaa. Syntyy kokonaisuus, jossa Herrala esittelee mainiota soittotaitoaan; hän hallitsee instrumenttinsa suuret linjat ja herkät vivahteet. Kaikki soittopelin mahdollisuudet ovat käytössä; nopeat näppäilytekniikat, matalaääniset jousisoitannot ja naputtelut ja koputtelut muodostavat kokonaisuuden, jossa ei tarvita selkeitä melodioita. Kuulija voi päästää mielikuvituksensa lentoon, kuvitella äänten viestejä, jotka ovat varmasti korvakohtaisia.
Herrala on rohkea kokeilija. Isommissa kokoonpanoissa hän toimii teoksiin värejä ”laveeraavana” taiteilijana. Nyt kun hän on päässyt yksin valloilleen, kuullaan paikoin riehakasta improvisointia. Herralan oma ääni pääsee valloilleen.
Kappaleita ei ole nimetty perinteiseen tyyliin, vaan ne ovat kaikki toisiinsa sulautuneita PU:-viritelmiä. Puolituntisen albumin kokonaisuus tarjoaa mallia vaikkapa kontrabassoa opiskeleville nuorille muusikoilla.
Marita Nyrhinen