Ville Ahosen sumuisen pelkistetty paluu – arviossa Viimeaikaisia lauluja

Ville Ahonen. Kuvat: All Day

Itseni lailla Hyvinkää-taustainen Ville Ahonen tuli nähtyä livenä ensimmäisen kerran vuonna 2003 ja jo silloin teki vaikutuksen akustisena mies ja kitara -soolona. Seitsemän vuotta myöhemmin Minä ja Ville Ahonen -nimellä toimineen viisihenkisen yhtyeen samanniminen debyytti iski lujaa.

Ahosen tummissa vesissä pyörteilevän lauluntekijyyden ympärillä soi tuolloin rumpali Alina Toivasen, basisti Tuomas Skopan, kitaristi Jani Hietasen ja kosketinsoittaja Masi Tiitan leventämä bändisoitto, jossa viipyilevyys ja riisuttu molli yltyivät välillä jopa elektroniseen hypnoosiin asti. Yleismaisema oli hypnoottisen junnaava ja Ahosen yhdessä Jussi Moilan kanssa kirjoittamien tekstien tunnelma haikean koskettava mutta melko morfinen kuolemansyleilyineen ja pinnan alla piilevine manioineen.

Yhtyeestä debyytin tiimoilta tekemäni haastattelun päätteeksi epäilin, että mitä jatkossa tapahtuukaan, niin ”ainakaan Ahonen ei muuta takaisin Hyvinkäälle näppäilemään kitaraa”. Mutta kuinkas kävikään? Vuoden 2013 Mia-levyn jälkeen Ahonen oli lähes vuosikymmenen poissa parrasvaloista, kunnes alkoi kolmisen vuotta sitten jälleen keikkailla. Nyt maailma saa kuulla miehen ensimmäisen soololevyn, Pekka Strengin Magneettimiehen kuolemasta ja George Harrisonin All Things Must Passista inspiroituneen Viimeaikaisia lauluja (All Day, 2026).

* *

Jos oli taitava ryhmä Ahosen ympärillä Minä ja Ville Ahosen aikaan, on myös uutukaisella mukana kokeneita tekijöitä tuottajista Artturi Tairasta ja Matti Ahopellosta elektronimusiikin taitajaan Olli Aarniin ja jazzrumpali Erik Fräkiin. Keskiössä on silti entistäkin vahvemmin Ahonen itse.

Aiempaa tuotantoa pelkistetympi, raukeampi ja viipyilevämpi Hakattu metsä saa käynnistää paluualbumin. Hypnoosi on todellakin pekkastrengmäisesti eteeristä ja Ahosen lauluja aiemmin leimannut synkähkö pohjavirta valtaosiltaan poissa. Yö liikahtaa jo teemansa puolesta tummempiin sävyihin, mutta heleämmin ja lämpimämmin kuin aiemmin. Ahosen kuiskailevan laulun taustalla jazzahtavan pienieleiset lyömät ja pehmeän hälyisesti asemoituneet elektroniset mausteet eivät luo riivinrautaa; vaikka ollaan yksin, ei musiikillinen maisema luo uhkaa.

Suomi-neito väräjää edellisen tapaan öisesti suristen, mutta haetun töksähtelevä laulu syleilee äiti maata pelkistetysti ja lähes laahaten. Silti irtonaisuus pidetään taitavasti yllä. Ahosen vaivatta falsettiinkin taipuvalla äänellään esittämät lyriikat eivät ole pelkkää runollista haikeilua vaan vittumainen himokin mainitaan. Näppäilevän viipyvä Laulu seireenille pelkistää toimivasti, nousten kuulaasta pohjasta komeasti hillitysti helisevään kaareen. Miltei parhaimmillaan Ahonen on silti pelkistetysti lausuessaan.

Rytmi löytyy mukaan Laulajalla, jossa jo tutuksi käynyt töksäyttely kompensoi sulavasti soiton lyhyiden puuskien kanssa. Hypnoosi on yksi albumin keskeisiä avaimia. Kuiskailevalla Tulikärpäsellä kuuluvat kitaraotteiden vaihdot, joita maustavat taustalla uinuvat eteeriset torvimaiset harsopilvet. Jousimaisella huminalla koristautuva Nolla alustaa miltei puolitoista minuuttia ennen kuin korkealle kurottava puhelaulu aloittaa oman pohdiskelevan julistuksensa.

* *

Suoraviivaisempi Anja herättää ja onnistuu hypnotisoimaan melodisemmilla eväillään sykkivään syliinsä. Ahosen kuiskailevan pohdiskeleva laulu taivuttaa falsettiin heleästi ja pitää kiinni harsoisesta pienuudesta, jota kosketinmatto leventää mukavan vaivihkaisesti. Samoin pientä näppäilykuviota ylläpitävä Punainen naisäänisine stemmoineen nostaa peukkuja. Levyn parhaita soinnullisia askeleita, joita tekijät annostelevat juuri sopivan heleällä elekielellä.

Älä puhu paskaa maalailee ohjenuoraansa pelkän ylvistelevän laulun varassa reilun minuutin, jonka jälkeen levyn ehkä suoralta kädeltä tarttuvin kappale Älä pelkää elämää saa päättää lauluntekijän lämpinän usvaisen paluualbumin. Pelkistetyn instrumentaalihuminan keskellä komean kuulaasti soiva kertosäe silittelee korvia. Synkkien vesien ja mustien virtojen jälkeen Ahonen julistaa elämisen rohkeutta mukavan tasapainoisesti ja huuruisesta ympäristöstä huolimatta lämpimästi.

Mitä jäin kaipaamaan? Ehkä Minä ja Ville Ahonen -yhtyeen kuolemansyleilyn vastapainona soinut pienesti venkoileva melodinen imu onnistui omaan korvaan vakuuttamaan Ahosen tuoretta sooloa enemmän, mutta uutukaisellakin on omat vahvat hetkensä. Etenkin albumin loppupäässä aletaan päästä niin sanotusti sfääreihin. Tervetuloa takaisin.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua