Kuva: Frontiers
LEVYT | Lontoolaisen vaihtoehtorockyhtyeen pitkään kypsyttelemä seitsemäs levy vakuuttaa vain paikoin.
”The Painful Truth ei ole mikään moderni hittialbumi, muttei pelkästään nostalgian varassa lepäävä rytistelykään.”
Lontoossa vuonna 1994 perustettu rockyhtye Skunk Anansie onnistui luomaan 1990-luvun murroksessa olevaan musiikin ajankuvaan omankuuloisensa tunnistettavan soundin, jossa vaihtoehtorockin karheus, punkin ärhäkkyys ja metallin jykevyys kohtasivat niin elektronisen musiikin elementtejä kuin persoonallisen, raivon ja herkkyyden välillä tasapainoilevan solistin.
Asenteella puskettiin läpi hiukan kömpelömmistäkin sointukuluista ja biisien kaaosta syleilevistä kokonaisuuksista. Hittipotentiaaliakin tiivistyi, kuten julistava Selling Jesus, jykevä Weak, haikea Brazen (Weep), näppäilevä Hedonism (Just Because You Feel Good) ja jousilla kaartava slovari Secretly todistavat.
Jo kertaalleen lopettanut brittiyhtye rakentaa edelleen musiikkiaan vinosti poukkoilevan, konemusiikista ja industrialin kolhoudesta ammentavan kipakan vaihtoehtorockin kaavalla, jossa solisti Deborah Dyerin eli Skinin laulu piiskaa, voihkii, silittää ja ärhentelee kirsikkana kakun päällä.
Seestymistä on luonnollisesti tapahtunut, mikä on monessa kohtaa ihan hyväkin juttu. Aika on monessa mielessä ajanut yhtyeen musiikin ohi jo monenkymmentä kertaa. Helsingin Allas Liven lavalle kesällä (23.6.2025) nousevan kvartetin albumilta löytyy silti muutamia varteenotettavia lisäyksiä settilistalle.
Skunk Anansien seitsemäs albumi The Painful Truth (Frontiers, 2025) ei ole mikään moderni hittialbumi, muttei pelkästään nostalgian varassa lepäävä rytistelykään. Skinin laulu kuulostaa edelleen hyvältä ja kitaristi Martin Kentin eli Acen, basisti Richard Lewisin eli Cassin ja rumpali Mark Richardsonin soitossa on paikoin korviahöristävää imua. Vaikka yhtyeen 1990-luku elettiin saatekirjeen mukaan 1990-luvulla, on uuden albumin rakennusaineissa tuttuja aineita ja värejä.
An Artist Is An Artist blaastaa tarinapohdiskelua artismin luonteesta yhtä päällekäyvästi kuin vuoden 1995 Little Baby Swastika, mutta vähemmän kuiskaillen. Rauhaton meuhka ja sykkivä kaaos toimivat ihan hyvin särömelodisen soiton mausteina. Kirskuvan kuristuvan saksofonin kuuloinen vinguttelu on myös kiva lisä.
This Is Not Your Life hyödyntää industrialin tummaa tapettia ja sykettä. Isompaan kaareen säkeiden sanailusta nouseva kerto koittaa olla kappaleen majakka mutta jää hiukan yksiulotteisesti toistamaan toivetta erilaisesta elämästä.
Usvaisen raukea ja haaveillen kimalteleva Shame riisuu elementtejä ja luottaa Skinin laulun lumoon. Laulu onkin selkeästi yhtyeen suurin vahvuus, mutta kappale itse ei onnistu haetusta herkkyydestään ja vanhempien jättämien piirteiden pohdinnasta huolimatta jättämään kovinkaan vahvoja muistijälkiä. Suoraviivaisempi Lost And Found kirkkaalla pianonylkytyksellään ja eleettömällä mutta elämänmakuisella laulullaan onnistuu paremmin. ”Smoke ’em if you got ’em” -onelinerin kaltaiset heitot hymyilyttävät. Kitarasoolollekin löytyy luonteva paikka.
Cheers on omaan korvaan levyn kovin yksittäinen täky epätoivosta tai kiukusta värisevässä laulussaan ja isosti kaartavissa särökaarissaan. Skunk Anansien ärhäkkä melodisuus nostaa hetkeksi päätään melkein kuin yhtyeen kulta-ajalla. Kippis vaan kaikesta!
Raukeaa ska-nytkettä hyödyntävä ja laserpulputuksella kikkaileva Shoulda Been You hyödyntää ihan toimivasti samankaltaista asenteella kaartavaa kertoa, mutta monta astetta laimeammin tuloksin. Kaaosseinämää vasten askeltava ja kuiskaileva Animal jumahtaa kerrossaan liikaa yhteen luuppiin.
Fell In Love With A Girl poukkoilee vailla särmiä moniin suuntiin. Tummasti keinahtelevasta säkeestä siirrytään kimaltelevaan kertoon ilman riittävän isoja ilmanvaihteluita tai hengitystaukoja. Kasarikuulas eteerinen keinahtelu jää siksi ”ihan kivan” asemaan.
Pörisevä ja pelkistetysti kirskuva My Greatest Moment kärsii hiukan samanlaisesta pökkelöisyydestä, vaikka ratsastaakin jämäkämmin melodialla. Haikeasti sormeileva sielukas Meltdown todistaa, että Skinin laulun kanssa vähemmän on monesti enemmän. Mutta olisiko pelkkä riisuttu pianoalbumi enää Skunk Anansieta?
The Painful Truth väläyttelee, muttei isossa mittakaavassa vakuuta. Skinin laulua on ilo kuulla ja yhtyeen ärhäkkä ja moneen suuntaan kaaosta syleilevä syke pitää edelleen kiinni Skunk Anansien ytimestä. Silti aihioista tiivistyy liian harvassa kohtaa takaraivoon takertuvaa timanttia.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Insomniumin Netherworlds on samaan aikaan erittäin hyvä ja bändin mittapuilla silti helppo levy
LEVYT | Insomnium lainaa Netherwordsilla aariaa 1600-luvun lopulta, mutta reivaa kurssia silti piirun verran populaarimpaan suuntaan.
Amuri vie unimaailmaan hienovaraisen täyteläisesti – arviossa Uni avaa meille pienen oven
LEVYT | Tamperelaisnelikon uniteemainen viitosalbumi sukeltaa usvaisen hypnoottisiin ja lempeän pehmeisiin maisemiin.
Pimeys seuraa silloinkin, kun kaikki valot on päällä – arviossa Huone-yhtyeen debyytti Varjolauluja
LEVYT | Porilais-tamperelaisen Huoneen debyyttialbumi esittelee kvartetin tummasyisesti särövaanivan soundipalikan lupauksia väläytellen.
Kunnianosoitus jazzlegendalle – Joakim Berghäll tulkitsee syvällisesti John Coltranen musiikkia
LEVYT | Joakim Berghäll soitti albumillisen John Coltranen säveltämiä kappaleita kunnianosoituksena jazzlegendalle ja hänen musiikilliselle perinnölleen.