LEVYT | Reverend Bizarressa ja Saint Vitusissa vaikuttaneiden muusikoiden kokoonpano on palannut ensimmäisten julkaisujensa äärelle. Fear No Pain paketoi Lord Vicarin ensi-EP:n ja esikoisalbumin.
Lord Vicar on se yhtye, jossa kitaristi Peter Vicar (eli Fear No Painin aikaan Peter Inverted, nykyään ihan vaan Kimi Kärki) jatkoi työtään doom-metallin saralla sen jälkeen kun Reverend Bizarre lopetti toimintansa. Uusien yhtyetovereiden joukkoon tuli muun muassa Saint Vitusissakin laulanut Christian ”Chritus” Linderson, ja jälki onkin ollut sen mukaista.
Lord Vicarin viimeisin uutta materiaalia sisältänyt albumi on vuonna 2019 julkaistu The Black Powder, joka prässättiin vinyylille vasta viime vuonna. Joka tapauksessa olen odottanut yhtyeeltä jo uuttakin musiikkia: Kärki mainitsi toisen yhtyeensä, E-Musikgruppe Lux Ohrin haastattelussa noin puolitoista vuotta sitten, että tulevalle Lord Vicar -albumille oli jo työstetty sävellyksiä. Levy kuitenkin antaa odottaa itseään yhä.
Sen sijaan Lord Vicarin esikoisalbumi Fear No Pain (2008) on saanut nyt vinyylilevyä varten uudelleenmasteroidun julkaisun. Alkuperäisen Fear No Pain -materiaalin lisäksi mukana on yhtyeen ensi-ep:n Demon of Freedomin (2008) kappaleet uudelleenmiksattuna ja -masteroituna.
Demon of Freedom -EP:tä prässättiin aikoinaan seitsemänsataa kappaletta, eikä se ole ollut pitkään aikaan aivan helposti saatavilla – ainakaan kohtuulliseen hintaan. Ai että ”älä buumeri sössötä, kaikki on suoratoistopalvelussa”? – Ei ole. Nyt Demon of Freedomin kuitenkin saa Fear of Painin kylkiäisenä siinä asiallisimmassa musiikinjakelumuodossa.
Alkuperäisten seitsemän kappaleen sijasta tuplalevylle on mahdutettu kymmenen raitaa. Myös kappalejärjestystä on hieman muutettu. Ehkäpä syynä on LP-levyn kapasiteettirajoite: näin uudelleenjärjesteltynä Fear No Pain -kappaleet on saatu mahtumaan kolmelle ensimmäiselle puolikkaalle ja neljäs varattua Demon of Freedomille.
* *
Fear of Pain on pakattu avattaviin kansiin, joiden sisäpuoli on täynnä pientä tekstiä. Liian pientä. Koon lisäksi myös kirjasinvalinta ja hieman vaatimaton kontrasti pohjakuvaan tekevät lukemisen hankalaksi. Yksi ratkaisu olisi ollut täyttää kansien sisäpuoli valokuvalla yhtyeestä (sellainenhan olisi olemassa) ja painaa tekstit erilliseen vihkoseen hieman enemmän huomiota saavutettavuuskysymyksiin kiinnittäen. Kustannukset olisivat toki hieman nousseet.
Puolet sisäkansien teksteistä vievät kappaleiden sanoitukset ja toisen mokoman erilaiset kokoonpano- ja levytystiedot, krediitit, kiitokset, yhteystiedot… Niin, tekstit ovat ainakin pikaisesti vertailtuna prikulleen samat kuin alkuperäisessä julkaisussa; niissä esimerkiksi viitataan yhtyeen Myspace-sivuun, joka ei ole tainnut enää aikoihin kuulua käytetyimpien verkkopalveluiden joukkoon.
Mitä levyn musiikkiin tulee, yhtyeen faneillehan kappaleet ovat tuttuja. Muillekin perinnetietoista, synkkää doom-metallia tunteville voi levyä huoletta suositella ja luvata, että tutulta kuulostavaa sointimaailmaa on tarjolla. Musiikki perustuu tyypillisesti pitkään jynkytettäviin yksinkertaisiin mutta vahvoihin, hitaisiin ja raskaisiin riffeihin, joita räimivien kitaroiden säröisyyttä voidaan parhaimmillaan luonnehtia jopa laatusanalla rutiseva. Toistoon. Sitten kun jotain muutosta tapahtuu, luo se yleensä tehokasta vaikutusta. Parhaimmillaan Lord Vicarin riffittelyä voi kuvailla myös rullaavaksi. Esimerkiksi tästä voisi nostaa levyn toisen kappaleen, Pillars under Water.
Blacksabbathit, saintvitusit sun muut alan pioneerit ovat tietysti niitä ilmeisimpiä vertailukohtia, mutta mielestäni esimerkiksi raidalla The Spartan voi kuulla jotain Celtic Frost -yhtyeestä muistuttavaa. Jokunen kappale voisi olla yhtä hyvin Reverend Bizarren – ja taisi muutama sille alkujaan suunniteltu Lord Vicarin ohjelmistoon päätyäkin.
Fear No Painin soundit ovat pörisevät ja jykevät, kuitenkin karunpuoleiset. On makuasia pitääkö sitä hyvänä vai huonona asiana. Sanoisin, että nämä piirteet kuuluvat lajityyppiin. Voi olla, että yhtyeen uudemmilla levyllä soundeihin on panostettu hieman enemmän. Toisaalta taas esimerkiksi The Black Powder -levy jytisee ehkä jo vähän liiankin 2000-lukulaisen musertavana, eivätkä kitarasoundit ole aivan niin mukavan kuivakat kuin Fear No Painilla.
* *
Asiaan vihkiytymättömälle kuuntelijalle tuore julkaisu ei välttämättä ole kevein mahdollinen kuuntelukokemus. Pelkkä alkuperäinen Fear No Pain kestää yli tunnin, ja sitten on vielä se Demon of Freedom -osuus. Lord Vicarin musiikki ei siellä täällä kontrastina kuultavista kauniista akustisista osista tai komeasti näkemyksellä sopiviin paikkoihin soitetuista kitarasooloista huolimatta ole kaikista vaihtelevinta tai nyansseilla juhlivinta. Dynamiikkaa ei ole aivan siinä määrin kuin joissakin viiteryhmän verrokkilevyissä.
Fear No Pain ei ole kuitenkaan yhtyeen musiikillisesti monotonisin julkaisu, ja jaksaa se kantaa tällaisena laajennettunakin laitoksena. Osittain uuden julkaisun ansio onkin siinä, että Demon Of Freedom -EP:n kappaleet ovat mukana.
Ensi vuonna sitten levyllinen uutta Lord Vicaria?
Eros Gomorralainen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
Raastepöytä on katettu ja kattilat täynnä puuroa – arviossa Jari Raasteen debyyttialbumi Fresh!
LEVYT | Petri Alangon johtama soulyhtye Jari Raaste heruttaa juurevasti juuri sopivan karvaisella otteella sekä torvilla ja taustalauluilla marinoiden.
Kari Ikosen trion musiikillinen matka vieraisiin kulttuureihin – arviossa Wishamaliin albumi Al-Barh
LEVYT | Wishamalii sekoittaa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan etnosoundiin ripaukselliseen länsimusiikkia.
Matka avaruudelliseen äänimaailmaan – arviossa Heli Hartikaisen Chronovariations
LEVYT | Saksofoni paukkuu, naksuu, tuhisee ja puhisee, kun Heli Hartikainen luo avaruudellisia ääniä ja mietiskelevän maalauksellista äänimaisemaa.
