The Black Powder soi synkkänä kuin Mariaanien hauta – arviossa Lord Vicarin perinteitä arvostavaa doomia

Kuvat: Svart Records

LEVYT | Lord Vicar -yhtyeen jo pari vuotta sitten julkaistu raskasmetallimonoliitti The Black Powder on saanut vinyylimuodon. Käsillä on levy, jonka maailmassa ei päivä paista.

”Ymmärrän hyvin, jos etenkin lajityyppiin vihkiytymätön kuuntelija kokee The Black Powderin monotonisena ja murskaavana massana.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Lord Vicar: The Black Powder

  • Svart Records, 2019/2021.
  • Kuuntele: Spotify

Lord Vicarin jo yli kaksi vuotta sitten ilmestynyt neljäs albumi, The Black Powder (2019), on vihdoin saanut itselleen luontaisen ilmenemismuodon vinyylillä. Tuplalevyn julkaisi Svart Records, nimensäkin puolesta yhtyeelle hienosti sopiva levylafka, jonka talliin pumppu on siirtynyt saksalaiselta The Church Within -yhtiöltä. Kitaristi-säveltäjä Kimi Kärki työstää jo täyttä päätä kappaleita Lord Vicarin seuraavaa levyä varten, mutta perehtykäämme nyt käsillä olevaan The Black Powder -vinyyliin.

Synkänpuhuvien avattavien kansien sisäpuolella kuuntelukokemusta ohjaa mustalle pohjalle painettu teksti: ”War does not determine who is right – only who is left”. Levyllä ei tulla liikkumaan kesäisissä cocojamboo-tunnelmissa.

The Black Powderin kappaleet ovat lähtöisin etupäässä kitaristi Kärjen ja rumpali Gareth Millstedin kynästä ja noudattelevat menneiltä vuosikymmeniltä ammentavaa doom metal -linjaa. Varhainen Black Sabbath on tietysti se ilmeisin vertailukohta, ja kyllä esimerkiksi Saint Vitusissakin ammoin viivähtäneen solisti Chritusin ilmaisusta ozzyosbournea löytää.

* *

On hieman yllättävä valinta aloittaa levy sen pisimmällä kappaleella. Hissutellen käynnistyvä, koko a-puolen yli 17 minuutin kestollaan täyttävä Sulphur, Charcoal And Salpetre täräyttää pitkän intron jälkeen rupisine riffittelyineen kuuntelijan käsivarren karvat tehokkaasti pystyyn. Hyvin raskas ja paikoin rullaavakin junttaus sekä suvantokohdat vuorottelevat kappaleen edetessä. Tämä tehokeino on tietenkin vanha kuin duumimuumio, ja alun iskevyyden jälkeen monotoninen hidas riffittely käykin hieman mielenkiinnottomaksi seurata. Välillä Kärjen lurauttama soolo kuitenkin keventää soudun raskautta.

Junttauksessa voi havaita 1990-lukulaistakin sävyä, jollaista kuullaan välillä myös myöhemmin levyllä. (Ehkä pitäisi puhua sludgesta tai jostain semmoisesta, mutta hevimetallin alalajeja on nykyään niin paljon, että tunnustan joutuvani tässä nostamaan kädet pystyyn.) Parhaassa doom metalissa eräs olennaisimmista piirteistä on toisto ja hidas, niukkaeleinen kehittely, joka suo tilaa kappaleen kasvaa vuorovaikutuksessa kuuntelijan mielen kanssa. Kun Sulphur, Charcoal And Salpetrea malttaa hiljentyä kuuntelemaan keskittyneesti, voi havaita, että kyllä siinäkin näitä elementtejä on läsnä. Pitkä kappale hiipuu hitaasti outron myötä ympyrän sulkien.

Seuraavan raidan, Descentin, alku iskee takaisin raskaaseen askellukseen. Tempo lähenee miltei funeral doom -alalajista tuttua äärimmäistä hitautta, ja verkkaiseen vauhtiin saa The Black Powderilla tottua muutenkin. Riffittely on raskasta kuin Raamatun lukeminen tai rappioalkoholismi, mutta iskee silti kuin nyrkki naamaan nakkikioskin jonossa. Mitään viimeksi mainituista en välitä kokeilla, mutta kelpo doom metal sen sijaan maistuu.

Descentin sanoitukset ovat jo niin synkät, että voisivat olla parodiaa:

”I descend, further down with each day
The Sun seems so dim
Laughter haunts me and tears are my friend
and I’m dying inside

Every plan fails, fate just laughs at my toil
My Kingdom in flames
I stand alone in this mess
The ruins of my mind”

* *

The Black Powderin yksittäisiä kappaleita ei liene tarpeen kuvailla tämän enempää. Albumilla on periaatteessa kasassa juuri niitä elementtejä, joita lajityypin levyllä tarvitaankin. Raskasta, synkkää jynkytystä ja gruuvaavaa riffittelyä piisaa, eivätkä sanoituksetkaan (joissa toistuu usein tavalla tai toisella uni) totisesti suo valoa loputtomaan epätoivoon ja pimeyteen. Levyn kappaleet kuitenkin toistavat harmillisen paljon samaa tuttua kaavaa.

Lord Vicarin musiikkia on aina voinut kuvailla pikemminkin sanalla ”pohdiskeleva” kuin ”pop”. Siksipä sitä voikin suositella keskittyneeseen kuunteluun, sillä tavalla nautittuna The Black Powderista saa eniten irti.

Parhaimmillaan tämä neljään maahan asumaan hajautunut kvartetti on juuri yhdistellessään mietiskelevämpiä akustisia osia voimakkaaseen, raskaaseen säröriffittelyyn. Tällaisia kappaleita heillä on ollut aiemmillakin levyillään. Toisaalta The Black Powderilta jäävät mieleen hieman muita nopeammat (käytännössä siis ”keskitempoiset”) riffittelyt, kuten mukaansatempaavat Levitation sekä Impact, joka on levyn lyhyin ja alle kolmen minuutin kestollaan doom metalin viitekehyksessä suorastaan repäisevän kompakti tiivistys suoraviivaista hevirokkirytyytystä. Välillä taas yhden suurimmista vaikutuksista tekee kokonaisuuden toiseksi pisin kappale, kolmeen osaan jaettu ja lähemmäs 11-minuuttinen päätöskappale A Second Chance. Merkillepantavaa onkin, miten omat suosikit The Black Powderilla vaihtelevat kuuntelukertojen myötä.

* *

Kuten huomaatte, levyllä on ansionsa. The Black Powderin maailmassa on synkkää kuin Mariaanien haudassa, eikä doom metalin tietysti tarvitsekaan tarjota räiskähtelevää väriloistoa. Tekee kuitenkin mieli arvioida Lord Vicarin olleen aiemmilla levyillään parhaimmillaan tätä tuoreinta monoliittia monitahoisempi. Ymmärrän hyvin, jos etenkin lajityyppiin vihkiytymätön kuuntelija kokee The Black Powderin monotonisena ja murskaavana massana.

Kun Kärki vaikutti ennen Lord Vicaria eräässä maamme doom metalin ylistetyimmistä yhtyeistä, Reverend Bizarressa, ei vertailua siihen oikein voi välttää, vaikka yhtyeen hajoamisesta on vierähtänyt jo viitisentoista vuotta. Reverend Bizarressa laulaja-basisti Albert Witchfinderin voimakkaan sävykäs laulu ja näkemyksellinen soitto olivat merkittävässä asemassa, siitä ei pääse yli eikä ympäri. The Black Powderilla Lord Vicarin laulusolisti Chritusin ulosanti ei enimmäkseen juhli vivahteikkuudellaan, eikä myöskään basisti Rich Jones loista aivan Witchfinderin tapaan, jos kohta hänen soittoaan ei myöskään tuoda samaan tapaan miksauksessa esiin.

Rumpali Gareth Milsted hoitaa leiviskänsä lajityypin vaatimusten edellyttämällä tavalla, mutta ei varsinaisesti uudista doom metal -kannutusta (mikä ei liene ollut pyrkimyksenäkään). Yksittäisistä soittimista eniten niin sanotusti framilla tuntuu olevan Kärjen kitarointi, ja mikäs siinä on ollessa. Riffittely kulkee, ja siellä missä sooloja on, ne toimivat.

The Black Powder on tiukasti lajityypin perinteessä kiinni. Paikoin riffit tuntuvat jo aiemmin kuulluilta. Asian voi ilmaista niinkin, että yhtye jatkaa uskollisesti valitsemallaan polulla kompromisseja karttaen. Seuraavalla kerralla hieman lisää sävyä pensseliin, niin hyvä tulee.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua