Levykatsaus: Arppa, Bill Callahan, King Buzzo with Trevor Dunn, Pelagos

Arppa Airola. Kuva: Ronja Siitonen

Vilpitöntä romantikkorockia

Ensin keksitään bändille logo ja nimi, sitten mietitään millaista musiikkia rupisille demoille voisi äänittää. Kokkolan Ykspihlajasta Turun kautta Helsinkiin päätynyt Arppa Airola tuntuu hypänneen autotallivaiheen yli ja aloittaneen suoraan huipulta.

Syksyllä ja talvella julkaistut ensisinglet Helsingin hulina, Vartiovuori ja Silmät esittelivät pelottomasti ja luontevasti herkistelevän romantikkorokkarin. Niiden perusteella saattoi jo etukäteen hehkuttaa, että Laavalamppuja (Arppa Music, 28.8.2020) olisi ihokarvoja nostattava debyytti.

Funkisti polkeva Kiertoradat ja pikaisesti syntynyt Juhani-renkutus ja esittelivät nuoresta lauluntekijästä uusia puolia. Arppa halusi olla muutakin kuin hissutteleva kaihoilija. Yllättäen jopa Juhani toimii albumikokonaisuudessa. Nyyhkimisestä ei katoa teho ja tenho, kun tunnelmoinnin katkaisee simppelillä korvamadolla.

Arpan tunnelmarockissa on Liekin ensilevyjen lumoa ja laulusoundissa baddingmaista haurautta. Ikkunan taakse jäävän runopojan vilpittömyydessään hän on Antti Aution hengenheimolainen. Romantikko liikkuu kuitenkin vaarallisilla vesillä. Kaikki eivät ole sanoittajina samuliputroja, jotka saavat auton valojen sytyttämisen kuulostamaan syvälliseltä vertauskuvalta. Arppa välttää sudenkuopat, eikä lankea iskelmälatteuksiin. Herkistely ja haaveilu ei mene korniksi.

Myös bändi (basisti Antti Ahoniemi, kitaristi Ville-Veikko Airaniemi ja rumpali Okko Saastamoinen) onnistuu olemaan pehmeä päätymättä särmättömäksi viihdeorkesteriksi. Tuottajina toimineet Väinö Karjalainen ja Okko Saastamoinen ovat onnistuneet taltioimaan ilmavan, tunnistettavan soundin, joka muistuttaa varhaiskauden Sir Elwoodin Hiljaisia Värejä. Kuulas, muhkea tunnelmointi ei ole steriilin virheetöntä, vaan luomukohinat ja rahinat tuovat soundiin autenttisuutta. Levyn päätteeksi Miia Reko puhaltelee trumpetillaan haikeat jäähyväiset.

Lehmipoika löysi kodin

Amerikkalainen laulutehtailija Bill Callahan julkaisi nuorena miehenä vuosittain nuhruisen Smog-albumin tai pari. Vuodesta 2007 alkaen mies on musisoinut omalla nimellään. Syyskuun alussa julkaistava Gold Record on seitsemäs Callahan-albumi.

Omassa mitta-asteikossani vuoden 2009 Sometimes I Wish We Were An Eagle on vaikeasti ylitettävä ikisuosikki. Jousilla ja enkeliäänillä hienovaraisesti maustetulla albumilla Smog-kotiäänityksistä versoi kuulasta kamarirockia.

Viime vuonna julkaistu Shepherd In A Sheepskin Vest päätti viiden vuoden hiljaisuuden. Se ammensi uudesta elämäntilanteesta, perhe-elämästä.

Gold Record (Drag City, 4.9.2020) on entistä countryhenkisempi. Heti avausraidalla Callahan nimeää viitoittajiksi Johnny Cashin ja Leonard Cohenin. Levyn tunnelma kiteytyy Cowboyssa: lehmipoika vislailee ja hyräilee leirinuotiolla, puhaltimet huokailevat hieman kauempana loimusta.

Smogin reilun parin vuosikymmenen takaisen Let’s Move to the Countryn uusintaversio soi alkuperäisversiota kepeämpänä. Maallemuutto tai perheen perustaminen ei enää kuulostakaan uhalta, vaan kodilta.

Yhdessä kitaristi Matt Kinseyn ja basisti Jamie Zurverzan kanssa tehdyn Gold Recordin hallitseva elementti on Callahanin rauhoittava ja karismaa tihkuva baritoniääni. Yksikään ylimääräinen ääni ei riko herkkää ja pienieleistä tunnelmaa.

Suoratoistopalvelussa albumin maailmaan on vihitty jo kesäkuun lopusta alkaen: joka maanantai kuultavaksi on ilmestynyt uudella kappaleella täydentynyt ”albumi”, joka on kansikuvaa ja biisijärjestystä myöten uusi kokonaisuus.

Melvins-mies manaa ja rämistelee

Grungen edelläkävijöihin kuuluneen Melvinsin pörröpäinen johtohahmo Roger ”Buzz” Osborne julkaisi kuusi vuotta sitten akustisen sooloalbumin. This Machine Kills Artistsilla (2014) mies hakkasi akustista kitaraa, kun käytössä ei ollut efektipedaaleja ja vahvistinmuuria. Kolkko räminä muistutti Ajattaran akustista Noitumaa (2009).

King Buzzo -nimellä soolona operoiva Osborne on palannut studioon Mr. Bungle -basisti Trevor Dunnin kanssa. Elokuun puolivälissä julkaistulla Gift of Sacrifice -albumilla (Ipecac, 14.8.2020) Buzz kohtelee instrumenttiaan armollisemmin, mutta aivan kokonaan mies ei malta pitää näppejään poissa melunapeilta: biisien ja levyn lopuksi manaus muuttuu hälyksi. Melvinsissä pörröpää toi kauneutta meluun, nyt yritetään toimia toisin päin.

Melvins ei noudattanut grungekauden kultaista kaarta: rähmäisiltä klubeilta stadionien kautta MTV:n studiolle kynttilöiden hämyyn. Akustiset King Buzzo -albumitkaan eivät ole sello-Melvinsiä, vaan riisuttua riffirockia ilman säröisiä kitaravalleja. Kurt Cobainin oppi-isä osoittaa, ettei hän ole vielä 56-vuotiaanakaan seestynyt arvokkaasti vanhenevaksi rockvanhukseksi. Trevor Dunn vetelee bassollaan välillä ihan jazziksi.

Roger Osborne ja Trevor Dunn ovat ennenkin tehneet irtiottoja perinteisestä rockista. Kaksikko on syyllistynyt yhdessä Faith No More -solisti Mike Pattonin ja Slayer-rumpali Dave Lombardon kanssa Fantomasin avantgardistisiin elokuvamusiikki-, jazz-, proge- ja melukokeiluihin.

Aavekaupungin rantamusiikkia

Porilainen Pelagos pisti rokkipoliiseille pulman: jos bändit ovat parhaimmillaan ekademojen aikaan, miten suhtautua debyytin jälkeen julkaistaviin varhaistekeleisiin.

Jylhän kaunista jumitusta soittava ryhmä valmistelee parhaillaan ensi vuonna ilmestyvää kakkosalbumia. Sitä odotellessaan se pisti julki seitsemän kappaleen kokoelman bändin varhaisvuosilta 2015–2017.

Liquid Cathedralin (Manus / Pelagos, 6.8.2020) biiseistä Liquidin piti alun perin olla mukana toissa vuonna julkaistulla Revolve-debyytillä. Muutkin tummat maalailut henkivät ensilevyltä tuttua tunnelmaa: kaikukitara ja syntikka rakentelevat kiireettä melankolisen äänimaton, jonka päälle Petri Hagner laskettelee efektivempainten läpi sanottavansa.

Viisi vuotta sitten ensikeikkansa Yyterissä soittanut Pelagos kuvailee tekevänsä rantamusiikkia aavekaupungista. Bändissä on vahva Circle-kytkentä, sillä syntikoita näppäilevän solisti Hagnerin lisäksi myös kitaristi Teemu Elo ja rumpali Janne Peltomäki kuuluivat 1990-luvun Circle-kokoonpanoon. Keikoilla miehistöä vahvistaa basisti Mika Tamminen.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua