Kovaa rasvaa ei leiki – Tarinaksi paketoitu valhe on yhtyeen tähän mennessä vahvin kokonaisuus

Kuva: Svart Records

Onko julkaisumme lukijoiden joukossa heitä, jotka muistavat hardcore-punkin soittotaidottomien Sorbuksen-huuruisena säheltämisenä? [Nuoremmille lukijoille: Sorbus oli suosittu, hinta-alkoholipitoisuussuhteeltaan lyömätön väkevä pihlajanmarjaviini.]

Tehtäköön heti alkuun selkeäksi, että kuvatun kaltaiset ajat ovat jääneet kauas. Ainakin useimmiten hardcore-punk on nykyään muuta, vaikkei sen musiikillinen pohja ole mahdottoman etäälle alkuperäisestä eksynyt. Hc elää ja voi monessa mielessä paremmin kuin koskaan, vaikka ne lajityypin juhlituimmat levytykset kalmaiselta kahdeksankymmentäluvulta löytyvätkin. Kovaa rasvaa -yhtye käy tästä oivasta esimerkistä.

Kuten useimmat muutkin musiikin lajityypit, on myös hardcore-punk haarautunut lukemattomiin alalajeihin, joille on sitten keksitty mitä mielikuvituksellisimpia nimiä. Kovaa rasvaa edustaa esittelytekstiensä mukaan kotimaisen ”nuclear doom crossover thrashin” edelläkävijyyttä.

Kiistatta parodisesti nimetyn lajityypin takana on suomeksi sanottuna piinlujaa kiukkuista hardcore-punkkia, joka pakottaa kuuntelijan pään nyökkimään armottoman sahauksen ja kiivaan paukutuksen tahtiin. Tarkempia lisämääreitä kaipaavalle voisi yhdeksi asiasanaksi sopia power violence. Saattaa siellä tosiaan sitä thrashiäkin maininnaksi asti olla. Siitä voidaan keskustella, kuinka mielekästä rokkiyhtyeitä on näillä lajityyppinimihirviöillä luonnehtia. Erään suoratoistopalvelun luokittelun mukaan Kovaa rasvaa edustaa uuden aallon musiikkia. Mene ja tiedä sitten.

Levy-yhtiön tiedotteiden mukaan ryhmän ”jäsenistön taustalta löytyy lukuisia kotimaisen uudemman punkin ja hardcoren klassikoyhtyeitä, kuten Khatarina, Kuolema, Selfish sekä Forca Macabra”. Totisesti: rumpali Oton ura käynnistyi niinkin myöhään kuin 1990-luvun alkupuolella. Muut Kovaa rasvaa -muusikot – mitä luultavimmin parhaiten Katharina-ryhmästä tunnetut Anne (basso), Johanna (kitara, piano), Kerttu (laulu) – ovat vasta seuraavalla vuosikymmenellä aloittaneina suoranaisia märkäkorvia.

Kovaa rasvaa on perustettu vuonna 2009. Se on julkaissut pikkulevyjä vuodesta 2012 alkaen. Niitä seurasivat 12-tuumaiset vinyylikiekot Pahan vaimon käsikirja (Svart Records, 2018) ja Tasaluvulla tulevaisuuteen (Svart Records, 2021), joita lienee sopivinta kutsua mini-lp:ksi – molempien kesto on alle kymmenen minuuttia. Tuore Tarinaksi paketoitu valhe -pitkäsoitto (?) kestää 45 kierroksen soittonopeudella rapiat 12,5 minuuttia, mikä lienee useimmille sopiva kerta-annos yhtyeen musiikillista turpaanvetoa.

* *

Esittelytekstien mukaan Tarinaksi paketoitu valhe (Svart, 2025) on ”kahdeksan kappaleen mittainen timanttiporanteränkova audiomyllytys”. Kyllähän asian noin voi ilmaista. Kovaa rasvaa on tiukentanut otettaan, ja sounditkin ovat aiempaan verrattuna jotenkin selkeämmät mutta yhtä aikaa jyräkämmät.

Asia paljastuu oitis jo levyn ensimmäisellä kappaleella Romahdushäiriö, viimeistään kun raa’an ja synkän intron jälkeen tärähtää käyntiin tuttu kiukkuinen kaahaus.

Kun jo edellisellä Tasaluvulla tulevaisuuteen -levyllä yhtyeen ilmaisussa saattoi havaita aiempaa piirun verran vähemmän tietynlaista primitiivisyyttä, jatkaa Tarinaksi paketoitu valhe samalla tiellä. Tutun turpaanvedon ohessa kuullaan hieman totuttua useammin temponvaihdoksia ja raskaita ”suvantokohtia”. Ne eivät kuitenkaan varsinaisesti kevennä kuuntelukokemusta – ehkä jopa tehostavat sitä. Kenenkään ei silti tarvitse pelätä altistuvansa proge-koukeroille: kappaleiden kestot pyörivät useimmiten reilussa minuutissa – levyn lyhimmällä kappaleella on mittaa 47 sekuntia.

Levyn kakkosraita Nokkakolari lähtee hitaasti, raskaasti ja synkästi:

”Haalimisen ahnaat kourat
kietoutuvat mielen ympärille
halu omistaa syvenee
kuin myrkyllinen kierre”

Laulu on raakaa ja vihaista. Kun polkaistaan kaahaukseen, kaahaus tuntuu taas aiempaakin lujemmalta. Kuuntelijan kaasukäsi kääntää äänenvoimakkuusnuppia pari pykälää kaakkoa kohti. Nokkakolari on levyn toiseksi pisin kappale. Reilun 1,5 minuutin keston aikana tempo ehtii vaihdella edelleenkin mutta kuuntelija ei kyllästyä. Kyydissä pysytään.

Levyn tehokkain kolmen kappaleen suora muodostuu heti alussa. Sen viimeinen lenkki on Pisaratartunta, jonka ensimmäisessä osassa hyödynnetään hieman kulmikkaampaa ilmaisua. Temponvaihdokset ovat edelleen läsnä. Yhdessä hetkessä mennään nopeasti ja kiukkuisesti, välillä laskeudutaan keskitempoiseen, lohduttomuutta huokuvaan ilmaisuun.

Periaatteessa koko levy rakentuu raidasta toiseen suurelta osin näistä samoista elementeistä, joita edellä on kuvailtu. Muutama kappale jää aavistuksen muiden varjoon, jotain iskevyyttä tai koukkua vajaaksi. Kokonaisuutena Tarinaksi paketoitu valhe on kuitenkin kuin kävely sakeassa siite- ja katupölypilvessä, se tuntuu tunkeutuvan jokaiseen ruumiinaukkoon. Ero on siinä, että levy ei tukahduta, se suo katarsista. Siksikö että:

”Menneisyys menetetty
tulevaisuus kadotettu
epämuodostunut todellisuus
on raadollinen aika
kolmiomainen nolla”

Kun kuuntelija on motitettu, ei ole muuta. Voi yhtyeen levyjä siivousmusiikiksikin kokeilla. Saattaa lähteä pöly ja saasta irtoamaan.

* *

Kiinnostavan kappaleparin muodostavat levyn hienosti nimetty viides raita Kaikkea on liikaa ja koko pitkäsoiton päättävä Sahan laita.

Ensin mainitun alussa kuullaan ohuesti pianoteemaa, jota kitara lähtee toistamaan marssikompin – jollaista on yhtyeen aiemmillakin levyillä kuultu – päälle. Pääosa alle 1,5-minuuttisesta kappaleesta edustaa yhtä levyn terävimmistä rykäisyistä: tiukkaa, kiukkuista, erittäin nopeaa kaahausta.

Pitkäsoiton päättävä Sahan laita erottuu paitsi sen ylivoimaisesti pisimpänä (lähes neljä minuuttia) myös paikoin kulmikkaalla ilmaisullaan. Kappale ei jää yksitotiseksi suoraksi rypistykseksi – se on musiikillisesti levyn monipuolisin.

Suurin yllätys on kuitenkin loppusoitto: yli 1,5 minuttia pitkä koleankaunis piano-outro. Kontrasti levyllä aiemmin kuultuun nihilistiseen ilmaisun on valtava. Loppusoitossa palataan ensin Kaikkea on liikaa -kappaleen alussa kuultuun melankoliseen teemaan. Outron toisesta osasta eteenpäin kuuntelijaa alkuun rauhoittanut lempeys käy tuntumaan oudosti näennäiseltä. Jotain tuntuu olevan vinksallaan. Emme ole tienneet (ainakaan koko) totuutta?

Tässä yhteydessä kaikki on suorastaan häiriinnyttävää, mikä lienee tarkoituskin. Miten tähän nyt pitäisi suhtautua? Mitä tunteita tämän pitäisi herättää? Ristiriitaisia. Herääkö kaiken synkkyyden alta toivoa? Ikävää johonkin mitä ei enää ole tavoitettavissa? Lannistuneisuutta? Vähintään apean tunteen loppusoitto jättää.

Oliko tämä tässä? – Ei ainakaan tyystin. Jää soimaan päähän.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua