Levyarvostelu: Järkälemäinen Human. :||: Nature. –albumi vie kahteen hyvin erilaiseen taikamaailmaan. Toinen on kuin Game of Thrones ja toinen klassisempaa Tolkienia.
Nightwish: Human. :||: Nature. (Nuclear Blast, 10.4.2020).
Jos joku vielä roikkui siinä käsityksessä, että Nightwish soittaa metallimusiikkia, niin viimeistään nyt, Human. :||: Nature. -albumin ilmestyttyä voi tästä harhasta luopua. Tämä tuplalevy on kauttaaltaan taitavasti populaarikulttuuriin viittailevaa, suureellista, mutta helppoa fantasiamusikaalia. Metallimusiikista, samoin kuin rockista ja eri kulttuurien folk-perinteistä kyllä lainaillaan elementtejä, mutta ei tämä ole mitään niistä.
En kehdannut huomauttaa asiasta, kun Kiteen kunnan johtoportaaseen kuuluva henkilö esityksessään mainitsi harjoitellun vakaumuksellisesti, että kiteeläinen Nightwish keksi sinfonisen metallin. Hyvä anekdootti heiteltäväksi, mutta eihän se pidä paikkaansa. Ruotsalaiset tässäkin vievät kärkipaikan, sillä Therion yleensä luetaan ensimmäiseksi varsinaiseksi sinfonisen metallin bändiksi. Toki sitä ennenkin oli metallissa sinfonisia elementtejä.
Tämä hehkuttelu on ihan luontaista jatkumoa siihen Once-levyn (2004) Kiteellä soitetun julkkarikeikan yhteydessä hallin seinällä komeilleeseen ”Nightwish – kiteeläistä osaamista” -kylttiin. Hiukan tökeröä, mutta se kunnalle suotakoon.
Nightwish on hypännyt Pohjois-Karjalassa jo toista vuosikymmentä sitten maakunnallisen edunvalvonnan kohteeksi sen sijaan, että se olisi vain orkesteri muiden joukossa. Tämä tuottaa välillä hankaluutta kuunnella sitä vain musiikkina, mutta siinä määrin omalaatuista juttua se maailmalle puskee, että musiikillisista ansioistaan se ansaitsee tulla arvostelluksi.
Bändille itselleen tämä maakuntakuvan kiillottajan rooli ei liene ongelma. Tuomas Holopainen toistaa haastatteluissa kuuliaisesti kerta toisensa jälkeen, miten hieno paikka Kitee on asua. Enkä tietenkään sano, etteikö se olisi.
Uutuuslevyllä ei ole musiikillisesti mitään tekemistä kiteeläisyyden, pohjoiskarjalaisuuden tai edes suomalaisuuden kanssa. Uutuuslevy on kolossaalinen fantasiamatka, jossa jalat eivät kosketa maata edes vahingossa.
Kuten nimestäkin voi päätellä, jakautuu tuplalevy selkeästi kahteen, hyvin erilaiseen kokonaisuuteen. Assosiaatiot pariin fantasiakirjallisuuden merkkipaaluun tulevat aika nopeasti. Ensimmäinen levy on populaarimpaa ja naturalistisempaa, paremmin ajassa kiinni olevaa, genren tunkkaisuutta tuulettanutta Tulen ja jään laulua, toinen taas ajattomampaa, romanttista ja idealisoitua Sormusten herraa tai ehkä vielä enemmän Silmarillionia. Ei levyllä George R.R. Martinin ja J.R.R. Tolkienin tuotantoihin ja niistä tehtyihin leffa- ja sarjatulkintoihin suoraan viitata, mutta niiden vaikutus kuuluu.
Biiseistä mieleen jäävät etenkin ensimmäisen levyn alkupuolen hienosti kehittyvä Music, keskivaiheilta löytyvä romanttisiin euroviisutunnelmiin vievä How’s the Heart ja loppupuolen Sepulturan suuntaan kumartava Tribal. Välillä levyltä kuuluu myös sellaista Ghost-henkistä okkultismiin vivahtavaa retrorockia, joka istuu mukaan erinomaisesti.
Toista levyä on vaikeampaa, ja myös turhaa arvioida biisi biisiltä. Se on kokonaisuudeksi tehty, vahvoja tunnelmia orkestroinneillaan ja venyttelevillä kehittelyillään rakentava eeppinen luontoretki taikamaailmoihin. Mistään bändisoitosta ei ole tietoakaan ja laulukin jää suurelta osin pois. Tämä on se luontopuoli tuplalevystä, mutta eivät tässä kädet ole savessa ja mullassa. Enemmänkin mieli on tainnut vaellella mallornien alla Lothlórienin lumotussa metsässä.
Viimeistään tässä vaiheessa on ilmeistä, että enemmän kuin bändi, Nightwish on tuotemerkki, jonka alla Tuomas Holopainen ilmaisee päänsä sisältä pulppuavia fantasiamaailmoja.
Tätä nykyä konsepti on löytynyt. Tarja Turusen kausi on joillekin se ainoa oikea, mutta kyllähän tosiasia on, että siinä vaiheessa Nightwish kävi läpi paikoin kipeääkin etsikkoaikaa. Klassisen laulun yhdistäminen metallimusiikkiin oli ratkaisu, jolla sai huomiota myös genrekarsinan ulkopuolella ja toki sen avulla syntyi joitakin aivan erinomaisia biisejä. Yritys oli varmasti vilpitön, mutta etenkin näin jälkikäteen on silti selvää, että oopperalaulun änkeäminen väkisin metallin konventioihin jätti musiikkiin usein pakotetun, hiukan tekemällä tehdyn tunnelman. Se voi varmasti onnistua, mutta Turunen sai kenkää, emmekä koskaan saa tietää olisiko niin käynyt. Myöhempien aikojen populaarimmat, mutta silti pirun taitavat laulajat on ollut helpompi mukauttaa musiikkiin. Floor Jansenin kohdalla tämä kehitys lienee tullut lakipisteeseensä.
Konseptituplalta ei juurikaan hittimateriaalia löydy, mutta ei se millään muotoa ole huono kokonaisuus. Tuomas Holopainen on teoksissaan lähtenyt siitä, että enemmän on enemmän eikä se ole mikään huono tie. Yltiöpäinen dramaattisuus, romantiikka, villit fantasiavisiot ja todellisen vaarantunnun puuttuminen synnyttävät kiehtovaa, helposti lähestyttävää ja paikoitellen aika mukaansatempaavaa kuultavaa.
Pasi Huttunen
