Kävellen polkuja maalataan – arviossa Antti Aution Tie on maalattu maahan

Kuva: Tero Ahonen

Tunneilmaisultaan voimakas ja kauniit laulunsa komeasti sovittava Antti Autio -yhtye on täällä jälleen. Kaikki talot huojuu (2022; lue arvio) on noussut omalla listallani yhdeksi vuosikymmenen parhaista albumeista eikä Täällä sinua kaivataan (2024; lue arvio) kadottanut edellisen terävöittämää kipinää. Miten Tie on maalattu maahan (Soit se silti, 2026) yltää edellisten nostamaan rimaan?

Ei huolta, Antti Autio jatkaa yhtyeineen edelleen ytimessä. Tunnelmallinen lauluntekijäpop kohtaa eeppisiksikin tarpeen mukaan kasvavat soitannolliset siivet, mikä tekee albumikokoisuudesta teemaansa sopivan, sävyiltään vaihtelevan matkan. Antti Aution musiikilla on kyky koskettaa niin hiljaisemmissa kuin jykevämmissä hetkissä.

* *

Yhtyeen viides albumi Tie on maalattu maahan muuttui matkalla melkoisesti, kun vuoden takainen kevätmökkeily herätti Autiolle inspiraation muurahaisten poluista, linnunradasta ja muista vaihtoehtoisista teistä, joita voi lähteä seuraamaan.

Näistä ensimmäiseksi astutaan Muurahaisten tielle. Vikkelästi polveileva akustinen näppäily kasvaa hillitysti intensiivisesti leijailevaan pohdiskeluun teistä, reiteistä ja muurahaisten poluista. Onko polku ollut aina siellä vai avautuuko aina uusi kun sitä lähdetään kulkemaan? Vaikka avausraidalla sovituksellisia siipiä jo levitellään, rikastetaan soittoa ilmavasti, laidoilta humisten ja enemmän jousien kuin terävämpien välineiden voimin.

Tummasti sykkivä Viimeiseen virtaan humisee kuorostemmalla ja viululla, mutta hyödyntää myös jyhkeitä särönostoja ja leveitä valleja. Kompassin raukea viheltely ja leppoisan reipas tarinointi on toisen ääripään pelkistettyä vastapainoa. Aution arppamainen puhelaulupohdinta kohtaa mainiosti pienen utuiset kuorokaaret.

Huohottaen ja säröisästi kaahaava mutta yhtä lailla irtonaisen pop Haahuillen painaa kaasujalkaa pakettiin ja nousee rennolla hurmaavuudellaan levyn avainraitojen joukkoon.

* *

Massiiviseen pauhuun ja miltei tukkoon asti kasvatva Oodi jatkaa särön parissa, mutta teräväreunaisessa tunnelissa on pehmeät valot johdattamassa kulkijaa. Pidemmän päälle vyöryvä särövalli taiteilee puuroutumista vastaan ehkä inasen liikaa, vaikka massiivisuus on perusteltua vallankin seuraavan kappaleen pelkistyksen vastapainona.

Huohottaen näppäilevällä Rauhankyyhkyllä Autio kuulostaa hiukan Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatalta ennen kuin kääntää laulunsa taiten falsettiin. Hätäisesti syöksyilevä sovitus hengittää hienosti akustisen riisutulla soitollaan. Vaikka volyymit eivät nouse isoiksi eikä soitto lähde tavoittelemaan muutaman muun raidan leveyttä, tuntuu kappale silti yhtä lailla väkevältä ja hyvällä tavalla hyökkäävältä. Katusoittomainen ilme vain korostaa tunteen paloa.

Minuutin pituinen Välinauha-välisoitto jää kikkailevaksi kuriositeetiksi.

* *

Jo viime vuoden toukokuussa kesäbiisiksi julkaistu Kuuma ja cool on jousikoristeineen, suoraviivaisen kauniine melodioineen ja hellästi silittelevine, kepeäaskelisine koukkuineen levyn helpoimpia hittejä. Kappale antaa parhaalla mahdollisella tavalla ohjat Aution hurmaavasti taittuvalle laululle ja sovituksen kesänlämpimälle haikeudelle. ”Olen niin onnekas, jos mä sulta saan, pienenkin huomion”.

Sointuvaihdot aluksi kuuluville jättävä, öisesti näppäilevä ja huhuava ja siitä pyörteiseksi mantraksi kasvava Sinä on toinen napakymppi. Edellisten levyjen sanallisten messujen (Kaikki hyvin, Vittu minä kuolen tänne) tiellä jatkava kappale nousee kahden minuutin kohdalla sen verran jykeville siiville että heikompaa hirvittää. Mahdanko moista tunnevyöryä kyetä edes seisovin jaloin vastaanottamaan?

* *

Edellisen tunnejyrän jälkeen Kaikki mikä jää rentoutuu ja hengittää fiksusti, intiimin haikeasti pohdiskellen ja samaan aikaan kaikuisasti väreillen. Etäisesti jurnuttava särökuulaus kohtaa Aution laulun kivasti, muttei niin selälleen heittäen kuin kiihkeimmillään.

Avaruus leijuu nimensä mukaisesti tyhjiön koleassa kuulaudessa, kunnes syöksähtää liikkeelle mukavan menevällä indiepop-poljennolla. Avaruuden kylmyydessäkin Aution ääni käärii pehmeästi kainaloonsa. Eeppinen kaari kohtaa heleyden jälleen sulavasti.

Mies ja kitara -meiningillä kepeästi näppäilevä ja pienesti soiva nimikappale Tie on maalattu maahan lohduttaa haikealla hymyllä albumin loppuun ja kiteyttää lämpimästi levyn teeman: ”Jos ei tiedä suuntaa, se ei haittaa, kun voi kävellä vaan. Ei voi kulkee harhaan, kun siitä se alkaa. Kävellen polkuja maalataan”.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua