Kaukokaihon kauneutta, avaraa juurevuutta ja menojalkaa – arviossa Aija Puurtisen Julmat jäähyväiset

Kuva: Lemonworks

Aija Puurtisen ja Brooklynin sadun musiikillinen mielikuvamatka amerikansuomalaisten siirtolaisten tarinoihin ja seikkailuihin on ehtinyt jo kolmanteen lukuunsa. Kansanmusiikin ja americanan maailmoista ammentavissa puoliakustisissa lauluissa on hiukan vähennetty fingelskan käyttöä, vaikka paikannimet ja pauna-painomitat liimaavat teemaa edelleen vahvasti Ameriikan raitille.

Puurtisen säveltämien ja valtaosaltaan Perttu Hemmingin sanoittamien kappaleiden teemat kurkottavat menneiden aikojen lisäksi paikoin tuoreempiinkin näkökulmiin.

* *

Kokoonpanon aikaisempiin albumeihin verrattuna Julmat jäähyväiset (Kennosto, 2025) soi vapaammin ja rokimmin. Soundi rakentuu edelleen kitaroiden, basson ja lyömien varaan sekä viulun, huuliharpun ja harmoonin kaltaisten juurevien soittimien hengittävyydelle. Toteutuksessa on hyödynnetty toimivasti myös modernimman oloisia sykkeitä, tummempia syövereitä ja tehokeinoina niin a cappellaa kuin spoken wordiä.

Mukavan polveilevasti sykkivä avausraita Oregonin buutsit yhdistelee puolikohtalokasta, hiukan chansonin suuntaan kumartuvaa laulelmaa modernin jazzahtavaan rytmiin, öisiin pohdiskeluihin ja kivasti purskahteleviin näppäilyihin, huuliharppumausteisiin ja jousikaariin. Vankikokemusta läpikäyvä spoken word tuo hauskasti kietoutuvaan kappaleeseen vielä yhden elementin lisää.

Yhtä lailla tyylikäs mutta huomattavasti kohtalokkaampi sinkkukappale Katson kukkulalta kaupunkiin tangohaikeilee ja leijailee Kalifornian maastopalojen punerruksessa tuhon alle jääneen San Fernandon laakson kauneutta. Leveästi mutta ilmavasti rullaava folkiskelmä ja Puurtisen hartaasti taipuileva laulu maalaavat kuvaa luopumisen tunteesta. Paljon kaunista on menetetty. 

* *

Thunder Bay on sen perään suorastaan leppoisa ja seesteinen vertaillessaan Tapiolaa kanadalaiskaupunkiin. Esa Kuloniemen sähkökitaratiluttelu jää hauskasti taustamaalaukseen eikä karkaa pääasiaksi. Laitan sormuksen koteloon askeltaa kevät rinnassa kansanmusareggaevalssilla aurinkoiseen ystävänpäivään. Helmi Antilan viulu sekä Antilan ja Selina Sillanpään taustalaulut leventävät leppoisaa pakettia. Amerikansuomalainen rukous pt 1 riisuu lähes kaiken laulupohdiskelun alta hiljentyen rukoukseen. Harrasta, mutta hiukan laahaavaa.

Aluksi jopa freejazzin hengessä poukkoileva ja reippaasti viulusvengaava Pöytävuori purskahtelee pirteästi instrumentaalina. Haikean melankolisesti kaartavan nimibiisin Julmien jäähyväisten teema korostuu Helsinki-Vantaan lentoasemalla tapahtuvilla hyvästelyillä. Tumman hivelevästi ja harkiten askeltava tunnelmointi pelkistää toimivasti. ”Liikaa liikaa on jo taakkaa.”

Soita sähköurkuja baby on yhtä lailla höpsö niin otsikon, tarinan kuin sovituksensa puolesta. Silti veikeän leppoinen menopala onnistuu olemaan myös tarttuva, mikä todistaa turhanaikaisen jäpityksen poissaolosta. Lyhyellä tarinallisella introlla lämmittyvä Dodge City levittää väkevää tähkäntuoksuaan raukealla kohtalokkuudella, jossa leijailevat huminat ja kiireetön syke värittävät Villin lännen legendaarisen taajaman historiaa. Tunnelma on komea, vaikka lopputulema on hieman hahmoton.

Toinen osa Amerikansuomalaista rukousta hiljentää albumin päätökseensä toimivasti humisevine harmooneineen ja kuorostemmoineen.

Ilkka Valpasvuo 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua