Amuri Tuomiokirkolla – joka ei sijaitse Amurissa. Kuva: Sami Sänpäkkilä
LEVYT | Tamperelaisen Amurin popiskelmä ammentaa menneiden vuosikymmenten melankoliasta tyylikkäästi hötkyilemättä. Kaseva on mainittu.
”Irtonaista, autereista ja kiireetöntä nostalgiaa. Siihen voi pitkälti tiivistää Amurin koko levyn, vaikka sävyjä on mukavan rikkaasti.”
Amurin debyyttilevyn avausraita Halla on sen paras yksittäinen täky. Haikeasti hipsutteleva ja kuulaalla pianolla sipsutteleva soitto kohtaa laulun kirkkaan pienimuotoisen silittelyn. Tunnelma on syksyisen hiipuva, kuten hallan ollessa kyseessä luonnollista onkin.
”Täällä enää ei soiteta ei, halla ne täältä pois vei.”
Täysosuma, jonka toivoisi kuulevansa huonosti menneen viikon lohduksi 1970-luvulle jääneen kapakin pölyisestä levyautomaatista.
Kaihoisaa popmusiikkia menneiden vuosikymmenien Kasevalaisen pehmeillä sävyillä toteuttava Amuri on luonnollisesti kotoisin Tampereen Amurista. Niin soolona kuin moninaisissa bändeissä vakuuttaneet kulttuurin vapaaottelijat Kalevi Suopursu ja Mikko Siltanen täydentyvät rumpali Sebastian Krühnilla ja kosketinsoittaja Anna Pesosella. Mukavan vähäeleisen ja haikean soiton kuorrutteena kaikuu kirkkaan kuulaasti tunnelmoiva laulu.
Ikään kuin käyntikorttina toimivan avauksen jälkeen Masa on yhtä lailla kaihoinen, hiukan melankolisempi muistelu ennen aikojaan keskuudestamme poistuneesta toverista. Soitossa kaikaa niin kuulas iskelmällisyys kuin kaihoisa pop. Sävypaletissa soi myös monta folk- ja kantrimaustetta.
Vielä enemmän öistä rekkamieskantria vispilöi Ilta aamuksi vaihtui. Kalevi Suopursun iskelmänostalgisoinnissa on samanlaista ajatonta kaihoa kuin Ville Leinosella, vaikka ihan yhtä tunteelliseen paatokseen ei sukelletakaan. Hienosti humisee joka tapauksessa!
Pienieleisellä näppäilyllä ja hiippailevalla vaaniskelulla lähtevä Minne kuljen nostaa raukeassa askeleessaan laulun eturiviin, luomaan nyansseja tulkinnalla. Vaivihkaiset iskut, sipaisut ja näppäilyt lyövät hienosti kättä yhteen ja luovat samaan aikaan rikkaan mutta riisutun tunnelman. Tälläkin kertaa pieni on kaunista.
Metronomimaisesti tikkaava Seitsemän päivää, seitsemän yötä keinuu illan viimeisenä hitaana. Kerrossaan kappale nousee upean hienovaraisesti pari askelmaa isompaan kaareen, päästämättä hetkeksikään irti aamuöisestä pohdiskelustaan. Kaikessa eleettömyydessään nostaisin kappaleen levyn avainraitoihin, jonka haluan kuulla keikan päättävänä silittelynä ennen kuin purppuraiset samettiverhot sulkeutuvat. Ihanaa!
Humisevalla koskettimella maalaileva Herätä minut nostaa nimensä mukaisesti pulssia ja onkin enemmän vaaniskeleva ja kasvava kuin rauhoittuva. Lyömissä on mukavan energinen ote. Heleä Sameaa on jo täysin hereillä autereisessa aamuauringossa, jättäen menneisyyden sameat muistot omaan arvoonsa ja askeltaen eteenpäin pää pystyssä. Vai jätetäänkö hyvästit menneen yön hämärälle uuden päivän tieltä?
Kaupungin kauhu ei nimestään huolimatta ole sävyiltään suoranaisesti synkkä tai pelottava, vaan tummasta teemastaan huolimatta reipas ja energinen rautalankainen popiskelmä. Toki Amurin kaavan mukaisesti melankolinen sellainen. Raukea ja kiireetön Maa jota ei ole muistuttaa alussaan hiukan Seitsemän päivää, seitsemän yötä -kappaleen eleetöntä pohdiskelua, mutta nousee lopussaan energisempään junnaukseen. Puristus ei oikein toimi, kappaleesta katoaa jotain magiikkaa rytminvaihdoksessa.
Viimeiseksi jätetty yhtyeen nimibiisi on positiivisesti keikkuva kaunokainen kepeine kuvioineen ja hymyillen menneitä muistelevine sanoineen. Irtonaista, autereista ja kiireetöntä nostalgiaa. Siihen voi pitkälti tiivistää koko levyn, vaikka sävyjä on mukavan rikkaasti.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Hyvällä tavalla vaivaton Kuumaa – arviossa Pisara meressä
LEVYT | Viime vuosina stadionmittaan kasvanut kasarikuulas popyhtye viehättää hymyävällä kaihollaan. Pisara meressä on vahvasti tuotettu levy.
Rohkeat kuvat hyväntuulisen energian ytimessä – arviossa Jätä mut tähän
LEVYT | Rohkeiden kuvien kolmosalbumi on keväisen riehakas, taiten sovitettu ja hienosti hengittävä rokkilevy.
