Tulevaisuuden puita, ekspressiivisiä veistoksia ja elämää oikealla asenteella

levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Inka Hannulan ja Teemu Raudaskosken yhteisteoksia Galleria Himmelblaussa. Kuvat: Marja-Liisa Torniainen

KUVATAIDE | Tampereen tammikuun gallerianäyttelyt Saskiassa, Koppelossa, Nykyajassa, Laikussa ja Himmelblaussa kutsuvat luokseen.

Vaikka huoli maailmantilanteesta painaa ja on siirtynyt monella myös taiteilijoiden teoksiin, kokoontuivat yleisö ja näytteilleasettajat lämpimissä tunnelmissa vuoden ensimmäisiin avajaisiin Tampereen gallerioissa.

Galleria Saskiaan ennätysmäärän yleisöä veti neljä tamperelaistaiteilijaa, joita yhdistää muun muassa työtila Nokian Nansotalossa. Näyttelyn herkin teos on Sauli Iso-Lähteenmäen grafiikanvedos Puut. Se näyttää realistiselta, mutta on koottu eri paikoissa kasvaneista hänelle paljon merkinneistä puista ja tulevaisuuden puusta.

SAULIN grafiikka for KT kuva MLT

Sauli Iso-Lähteenmäki: Puut, 2024, etsaus ja akvatinta.

Minna Iso-Lähteenmäen melkein neliömäisissä maalauksissa kasvatetaan pienillä palstoilla ”talventörröttäjien” tapaisia kukkia, jotka herättivät minussa ihastusta. Juuri näitä syksyn sävyissä maalattuja teoksia, jotka löytyvät ison salin päädystä, ei ainakaan vielä näe netistä enkä itsekään ehtinyt ottaa niistä kuvia ennen yleisöryntäystä.

Silja Merikallio on keraamikko, jonka tuotanto on laajentunut käyttötavarasta myös vapaan taiteen alueelle. Siitä hyvä esimerkki on Ratinan ratikkapysäkiltä löytyvä teos Planeetat. Myös Vuoreksesta löytyy hänen teoksiaan.

Dreijan kanssa työskennellessä keskipakois- ja keskihakuisvoima synnyttää tekijän käsien kanssa täydellisiä ympyröitä, jotka leimaavat Merikallion töitä laajemminkin. Kuppi nurin -sarjassa on huumoria, mitä löytyy myös Matti Kurosen suolapatsaista. Niillä on kuitenkin vakavampi tausta.

mde

Matti Kurosen maalauksia, 2024.

Kurosella on käytössään kokonainen huone, jonka hän on ottanut hyvin haltuunsa maalauksilla, vanulla ja kolmiulotteisilla, omalaatuisesti merisuolalla päällystetyillä veistoksillaan. Niiden taustalta löytyy ajatus Lootin vaimon jähmettymisestä suolapatsaaksi, kun tämä kääntyi katsomaan takanaan tuhoutuvaa kaupunkia.

Maalaukset ovat kuitenkin mielenkiintoisimpia. Niissä on jotain, josta on vaikea saada otetta – tai ehkä jotain, mitä ei haluaisi nähdä? Pysähtynyt, jäätynyt hetki vuodenaikojen taikka aikakausien välillä? Onko lautturi jo vienyt matkustajat? Ihmisiä ei näy missään.

Horisontteja – Minna Iso-Lähteenmäki, Sauli Iso-Lähteenmäki, Matti Kuronen, Silja Merikallio Galleria Saskiassa (Pirkankatu 6) 29.1.2025 asti.

* *

Raskasta latausta

Kirsi Porrassalmen (s. 1959) esinekoosteet eivät ole kovin kookkaita. Keveitäkään ne eivät silti ole. Niitä ei pureskella kuin pikkuleipiä muuten vain ohimennen eivätkä ne synnytä nokkelia ajatusleikkejä.

Porrassalmen töissä on useimmiten raskas lataus. Voimakkaan henkilökohtaisen tunnesisällön takia kutsun niitä ekspressiivisiksi veistoksiksi. Neutraalimpiakin teoksia näyttelystä löytyy, jopa huumoria. Lähestymistapa työhön on henkilökohtainen.

dav

Kirsi Porrassalmi: Jano, tinapikarit, 2024.

Materiaalit ovat moninaiset, kuten vaikkapa rauta, puu, pelti, pronssi, piikkilanka, sirkkelin terät, niitit ja lasikuitu. Jo ne pelkästään vihjaavat jotain töiden luonteesta.

Galleria Koppelon pieneen tilaan olisi voinut teosten määrää karsia ihan reippaasti, sillä pienestä koostaan huolimatta niiden jokaisen voimalataus aktivoi vaivatta tilaa ympärillään.

Kirsi Porrassalmi Galleria Koppelossa (Kauppakatu 14) 30.1.2025 asti.

* *

Etäännytetty ja armoton 

Seinän toisella puolen Valokuvakeskus Nykyajassa on kierroksen taiteellisesti hiotuin kokonaisuus, etäännytetty ja armoton. Aapo Huhdan analogisen filmimateriaalin kohteena on ollut ihminen: mallit studiossa trampoliinilla, kehot vailla kontrollia. Materiaalia on työstetty ja kuvattu uudelleen ja uudelleen, kunnes tekijä on hyväksynyt äärimmilleen viedyn ihmisen kuvajaisen, liki tunnistamattoman.

Sisilialaisessa katakombissa kuvatun muumion vuosisatojen kaihertamat kasvot herättävät jopa hellyyttä, mutta muuten tuntuu kuin katsoisi katoavan ihmisyyden rippeitä, pelkoa humanismin häipymisestä avaruuteen, ei vain fyysisen olennon vääristynyttä kuvaa ja pois kuihtumista.

Huhdan alakerrassa oleva video on syntynyt yhteistyössä butoh-tanssitaiteilija Ken Main kanssa. Video on syntynyt käsin 150 metrin pituiselta filmiltä. Sen nimi on In Limbo.

mde

Aapo Huhta: Remains #2, Palermo, 2022. Arkistokelpoinen pigmenttivedos käsintehdylle paperille, koko 13×10 cm (21×30 kehystettynä ja museolasilla), Edition 5+2 AP.

Googlatessa sanan merkitystä löytyy tällainen teksti: ”kuvitteellinen paikka, myyttinen paikka, fiktiivinen paikka, helvetin esikartano, limbus, tuntemattomuus, unohdus, unhola, unohduksen tila”.

Itselleni ensimmäisenä mieleen tullut sana oli kidutuskammio.

Huhdan valokuvat pakenevat lajinsa rajojen ulkopuolelle ollen ennen kaikkea kuvataidetta. Sarjan vedosten sävyasteikko mustasta ylivalkean valkoiseen himmertyvine harmaineen on yksinkertaisesti upea. Nykyajan kooste sarjasta on suppea.

Aapo Huhta: Gravity Valokuvakeskus Nykyajassa (Kauppakatu 14) 9.2.2025 asti.

* *

Linnunradan koilliskulmasta

Kulttuuritalo Laikun Galleriassa Sebastian Boulterin (s. 1974) installoimaa vesiaiheista videokokonaisuutta katsoo ensin pelkästään esteettisesti kauniina ja galleriatilaa hyvin hyödyntävänä teoksena, jossa tarpeellinen tekninen laitekin on osattu liittää mukaan osaksi kokonaisuutta. Pisteet annan myös sille, että installointi toimii pelkästään visuaalisuuden varassa. Mitään tekstiä ei ole laitettu häiritsemään kuvaa, tiedotteesta sitä kyllä löytyy.

Kaksi isoa vaakatasoista seinäkettä, toisella meri, toisella pilvinen taivas, kumpikin nurin päin käännettyinä. Ylhäälle on ripustettu yksi pystykangas, jossa on laboratorioputki (kenties) ja vesitippa, joka putoaa aina vain uudelleen. Sen vasemmalla puolen katonrajassa on pyöreä liikenteessä jyrkkien mutkien kohdalla käytettyä peiliä muistuttava alusta, jolla vesi tyrskyää voimallisesti. Minkä nurkan takana vaara vaanii?

Elementtien synnyttämä uhkan tunne ei pysy. Se sekoittuu aika ajoin harmaasävyisen ja hämärän kokonaisuuden yleiseen tarkasteluun. Tilat vaihtelevat kuin vuoksi ja luode.

mde

Sebastian Boulter: 4-osaisen videoinstallaation osa.

Sami Alan videoissa isoilla näytöillä taas tekstillä on oleellinen rooli. Hän on ne itse kirjoittanut. Kuvat ovat enimmäkseen NASAn vapaista arkistoista.

Kumpikin taiteilija on valmistunut taidemaalariksi. Boulter ei yleensä tee videoita, kun taas Ala on keskittynyt niihin jo kymmenen vuotta.

Ala kirjoittaa teoksestaan:

”Olipa kerran, kun kuun ympärillä kasvoi paksu kerros kulttuuria. Kasvoi legendaa, myyttiä, tarua, rituaalia ja jumalolentoa. Kuu antoi aiheita tarinoihin, runoihin, maalauksiin, näytelmiin ja lauluihin. Nykyään kukaan itseään kunnioittava taiteilija ei koske kuuhun pitkällä tikullakaan. Kuu on imelä, kulunut, mauton, lattea, sentimentaalinen, tavanomainen ja korni. Kuu on kaikkien saatavilla olevaa tusinakamaa. Se kuinka tähän on tultu, on pitkä ja monipolvinen tarina. Videoni keskittyy tapahtumaketjun päätepisteeseen, hetkeen kun viimeinen taikapiiri puhallettiin kuun ympäriltä pois.”

* *

Ami Hyvärinen (1952) on uskaltautunut antamaan äänen Tahmelan rannan Lorisevanpuistossa yksikseen kasvavalle kynäjalavalle, joka vuonna 1983 sai luonnonmuistomerkki-statuksen.

Kynäjalava on toinen maamme kahdesta rauhoitetusta puulajista. Tosin en mistään löytänyt tietoa siitä, mikä se toinen laji on. Tahmelan ja Nokian kynäjalavat ovat tiettävästi pohjoisimmat Suomessa kasvavat yksilöt. Tahmelan kynäjalavan tuntevat varmaankin melkein kaikki tamperelaiset. Se on paikallinen maamerkki.

Laikun Studiossa nähtävillä olevan videon Ulmus laevis kuvamateriaalin keruu kesti kaksi vuotta, mutta sitä ennen kuvaaja oli liikkunut samoilla rannoilla jo parikymmentä vuotta. Siinä ajassa on varmaan ehtinyt mielessään vaihtaa puun kanssa yhden jos toisenkin ajatuksen. Jotenkin video tuo selväksi sen, kuinka olemme suhteessa luontoon ympärillämme, vaikka emme sitä yleensä tiedostakaan.

Tahmelan rannassa oli minullakin pikkupalsta viljeltävänä joskus kymmeniä vuosia sitten, juuri tämän jalavan kohdalla, ja kannoin kasvimaalle vettä sen vierestä. Kuluneina vuosina Ulmus laevis on kasvanut huomattavasti leveyttä ja korkeutta. Puun ikää ei kai tiedetä tarkalleen, mutta se lienee ainakin sata vuotta vanha. Kuinka monen linnun, oravan, hyönteisen ja ihmisen elämässä se on mahtanutkaan siinä ajassa olla merkittävä tekijä.

Hyvärinen on tuottelias dokumentaristi, mutta tällä videolla on lyyrinen aura.

Sami Ala ja Sebastian Boulter: Linnunradan koilliskulmasta ja Ami Hyvärinen: Ulmus Laevis Kulttuuritalo Laikussa (Keskustori 4) 16.2.2025 asti.

oznorMB

Ami Hyvärinen: Ulmus laevis, pysäytyskuva videolta.

* *

Taiteilijaparin yhteismaalauksia

Inka Hannulan (s. 1981) ja Teemu Raudaskosken (s. 1979) yhteismaalaukset (ks. pääkuva) täyttävät Finlaysonin kolmannessa kerroksessa kahden kutomosalin tilat, yli tuhat neliömetriä. Se on ihailtava työsuoritus vain yhden vuoden aikana. Malja sille!

Raudaskoski on paitsi monipuolinen kuvataiteilija myös muusikko, Hannula puolestaan tanssipedagogi, kulttuurituottaja ja yhteisötaiteilija sekä Tampereen Taiteilijaseuran puheenjohtaja vuodesta 2024.

Heidän maalauksensa ovat improvisoituja, sanattomia dialogeja kahden parisuhteessa elävän itsenäisen taiteilijan välillä. Pari maalaa samalle kankaalle; kun toinen lopettaa, toinen jatkaa. Taustalla soiva musiikki ja sattuma vaikuttavat lopputulokseen. Lähtökohtana on luottaa prosessiin ja sanoa toisen ehdotukselle kyllä. Yhteistyö alkoi vuonna 2020.

Teoksissa on liikettä, iloa, väriä ja monimuotoisuutta. Ne ovat puhtaita väreiltään ja vapaita negatiivisista latauksista. Ne eivät ole ns. yhteiskunnallisesti osallistuvaa taidetta ja silti mitä suuremmassa määrin juuri sitä. Elämää oikealla asenteella!

Avajaisten jälkeen soitetut sävelmät Andeilta sointuivat hyvin maalausten maailmaan ja pyyhkivät kuuntelijoiden mielistä viimeisetkin ikävät ajatukset.

Inka Hannula & Teemu Raudaskoski: Kaikki lutviutuu Galleria Himmelblaussa (Finlaysoninkuja 9) 23.2.2025 asti.

Marja-Liisa Torniainen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua