Palaneen totuuden raunioilla: Jani Leinosen installaatiossa noen seasta löytyy häivähdys pyhää valoa

12.04.2021

Jani Leinosen installaatio The Truth – Totuus.

KUUKAUDEN AKTIVISTI | Jos aiot mennä Mänttään Serlachiuksen Gösta-museoon katsomaan Jani Leinosen näyttelyä The Truth – Totuus, lue tämä juttu vasta nähtyäsi sen.

Kritiikkisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.

Kävin pääsiäispäivänä hiljentymässä Mäntässä, poltetun kappelin tai pikkukirkon ideasta kasvavan, miedosti savuntuoksuisen installaation sisällä. Jani Leinosen teos The Truth – Totuus on ennen kaikkea tilakokemus. Ja koska se on Leinosen tekemä, sen päällä leijuu vääjäämättä ajatuskupla ”Poliittista taidetta”.

Tuomas Karemon haastattelussa Onko poliittinen taide tullut tiensä päähän, Jani Leinonen? taiteilija kertoo toiveenaan, että jokainen teokseen astuva kokisi ensimmäisenä voimakkaan tunne-elämyksen. Jokainen juttu, insta-kuva ja taiteilijahaastattelu, jonka luet, katsot tai kuuntelet ennen näyttelyn kokemista voi kuitenkin himmentää omaa autenttista tunne-elämystäsi.

Koska teos on tunnetun taiteilijan, Jani Leinosen käsialaa, sen hiiltyneet rakenteet on myös jauhettu melkein tuhkaksi jo ennen näyttelyn avautumista. Siihen kohdistuvaa odotushorisonttia on korotettu somen, muun viestinnän ja journalismin keinoin. Tai siltä minusta itsestäni tuntui näyttelyn kohdatessani.

Saisiko olla totuus vai jotain kaunista?

Kuten Jani Leinosen teoksissa nykyään useimmiten, tiivistyy teoksen ajatus nytkin iskulauseeseen, jonka jokainen sana on toteutettu kansainvälisten tai kansallisten, isojen yritysbrändien logoista tutuilla kirjasintyypeillä. Aiemmin Leinonen on tehnyt logoteoksensa maalauksina. Nyt näyttelyn katsojassaan synnyttämät ajatukset ja tunteet kiertyvät lasimaalauksen lauseeseen ”Do you want the truth or something beautiful” (Haluatko totuuden vai jotakin kaunista). Päässä alkaa soida Paloma Faithin biisi reilun kymmenen vuoden takaa.

Leinosen logomaalausten iskulauseet ovat olleet ennenkin lainatavaraa, esimerkiksi:

  • ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”: runoilija Aaro Hellaakoski (1893–1952), kokoelma Huojuvat keulat, 1946
  • ”One day the poor have nothing left to eat but the rich” (Jonain päivänä köyhillä ei ole jäljellä mitään muuta syötävää kuin rikkaat): filosofi Jean Jacques Rousseau (1717–1778); alkuperäinen sanamuoto: ”When the people shall have nothing more to eat, they will eat the rich”.

Leinosen teokset ovat postmoderneja pelejä, joissa kerrostuvat eri aikatasot ja arvomaailmat. Niitä katsoessaan haastaa itsensä huomaamattaankin tutkimaan: miten hyvin tunnistan, mistä logoista eri sanojen fontit on napattu? Miten hyvin tunnistan teoksiin tallennettujen iskulauseiden alkuperän ja niihin kytkeytyviä kulttuurisia kerrostumia? Ja vaikka en tunnistaisikaan mitään, Leinosen teokset iskevät aina kiinni johonkin ajankohtaiseen, ajan virrassa pinnalla olevaan isoon kysymykseen.

Toisaalta iskulauseimaiset julistukset ovat lukaistavissa ylen nopeasti ja ne kevenevät hetkessä heliumpalloiksi, jotka leijailevat unohduksen avaruuteen. Pop-taiteena ne ovat kenelle tahansa helppoja vastaanotettavia ja helposti ohitettavia, hankaluudet ja syvällisemmät ilot alkavat vasta, kun niissä yrittää nähdä muutakin kuin pintaa.

KUVA2 TheTruth kokokuva

Lasimaalaus ”Do you want the truth or something beautiful” on valmistettu Münchenissä, lasimaalauksia ympäri maailmaa valmistavassa 170-vuotiaassa yrityksessä.

Toteutuksessa on mukana ikuisuuden kosketus

Nyt Mäntässä esillä oleviin teoksiin (paikalla on myös kolme muuta lasimaalausta iskulauseineen) on upotettu käsittämätön määrä työtä. Näitä valoa läpäiseviä, värikkäinä hehkuvia teoksia ei ole toteutettu millä tahansa neonputkilla, vaan ne on valmistettu aidoiksi lasimaalauksiksi Münchenissä, lähes 200 vuotta toimineessa yrityksessä nimeltään Mayer’sche Hofkunstanstalt. Se on koko olemassaolonsa ajan valmistanut ja kunnostanut lasimaalauksia kirkkoihin ja muihin kohteisiin ympäri maailmaa.

Miksi moinen vaivannäkö ja epäilemättä myös iso taloudellinen uhraus? Tietysti tällainen tekotapa luo teoksille uniikkia arvoa. Se synnyttää historiallista jatkumoa nykyajan kapitalismin ja vanhan kirkollisen dogmiperustaisen maailman välille ja varmistaa samalla, että poltetuille raunioille teoksesta heijastuva värillinen valo on ainutlaatuisen kaunista.

KUVA3 Heijastukset Leinonen TheTruth

Lopultahan kaikki, mitä näemme, on vain valon heijastusta pinnoilta. Myös väriaistimuksissamme on yksilöllisiä eroavaisuuksia.

Niin nykykapitalismin kuin kirkollisten dogmienkin maailmankuvat on annettu meille totuuksina, joille ei ole olemassa vaihtoehtoja. Kun uskonnollinen instituutio määrittää tahdin, toisinajattelijat saavat kuumia kiviä niskaansa. Kun raha määrittää yhteisön ja yhteiskunnan tahdin, se esitetään meille neutraalina, arvovalinnoista vapaana ja epäpoliittisena totuutena, jolle kukaan ei vain voi mitään. Köyhää kansaa kurittavat rahavallan valtikan kantajat ovat myös aina esiintyneet uskonnollisten johtajien parhaina kavereina – tai toisin päin, minkä jo Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (WSOY 1945) nasevasti kuvaa.

Assosiaatioita

Poltettu raunio, aito lasimaalaus ja katekismusta muistuttava näyttelyjulkaisu johdattavat tunnelmat ja ajatukset ensin vain uskonnollisen maailman suuntaan. Pussy Riotin kaltaisesta maalliseen valtaan kietoutuneen kirkon kritiikistä tässä ollaan kuitenkin kaukana. Toteutushan on kiltti ja säyseä, esteettinen, hiljainen.

Karemon haastattelussa Leinonen toteaa, ettei näe poltettua rakennusta vain kirkkona, vaan karrelle kärähtäneenä maailmana. Kun kaikki on menetetty, jostain vielä löytyy jokin pyhyyden kokemus, toivon pilkahdus, jota lasimaalauksen läpi huikean kauniina heijastuvat värilliset valonsäteet ilmentävät.

Uskonnollisesti suuntautunut ihminen saattaa nähdä tämän lupauksena tuonpuoleisen vaikutuksesta. Uskonnoton voi kokea sen vaikkapa sitkeimpien ja sopeutuvimpien elämänmuotojen uutena mahdollisuutena, solubiologisena seikkailuna, joka pinnistää esiin ihmisen jälkeisen aikakauden raunioista.

Tämä on Leinoselle tyypillistä: hän osaa tiivistää teostensa ilmaisun yhtä aikaa yksinkertaiseksi ja monikerroksiseksi, jolloin niille avautuu hyvin erilaisia, jopa vastakkaisia tulkintahorisontteja.

KUVA4 Leinonen iskulause axe

Myös lasimaalaus The Forest (2021) on esillä Göstassa, osana Leinosen näyttelyä. Sen lause ”Metsä kutistui, mutta puut äänestivät edelleen kirvestä” on alun perin turkkilainen sananlasku.

Näyttelykokemusta seuranneen yön nukuttuani oli myönnettävä: Jani Leinosen Totuus – The Truth osuu aikamme kuumimpaan aiheeseen. Elämmehän totuudenvastaista aikaa: tiede ja tutkimus kyseenalaistetaan, pieni ja äänekäs rokotevastaisten porukka käännyttää epävarmoina aikoina eläviä ihmisiä tehokkaasti leireihinsä, liikunnanohjaajat ja entiset kielitieteilijät ovat monille rokotteita vastustaville kansalaisille tärkeämpiä virologian asiantuntijoita kuin korkeimman koulutuksen, lainsäädännön ja käytännön työn koulimat lääketieteen tutkijat. Ammattitaitoiset ja vastuulliset journalistit näännytetään vihapostilla ja valemedioiden hyökkäyksillä, vaaleja edeltävään valtapeliin keskittyvät poliitikot vähät välittävät totuudesta räksyttäessään itselleen maan suosituimman puolueen titteliä. Mestareita löytyy moneen junaan.

Nytkin Leinonen osuu aihevalinnassaan naulan kantaan. Hän nappaa yleensäkin kiinni aiheista, jotka virtaavat tämänhetkisessä ajassa isolla volyymilla. Kriitikot voivat pitää tietysti sitäkin laskelmointina ja liian ilmeisenä toimintana.

Onko poliittisella taiteella oikeasti ilmaisunvapautta?

Poliittisen taiteen mahdollisuuksia kritisoinut taiteilija Minna Henriksson on jo vuonna 2016 kuvaillut, millaisista aiheista hänen nähdäkseen Suomessa saa ja toisaalta ei saa tehdä poliittista taidetta. Henrikssonin listauksen mukaan etenkin kaukaiselta ja kasvottomilta tuntuvia ylikansallisia yhtiöitä on helppoa ja suositeltavaa kritisoida, mutta lähellä nähtyjä ja koettuja asioita sekä oikeistohegemonian hallitsemia kansallisia instituutioita ei lainkaan. Myöskään kotimaista taidepolitiikkaa ei saa eikä voi kritisoida, koska apurahoja myöntävien henkilöiden arvosteleminen sulkee taiteilijalta apurahahanat. Taiteessa esiin nousevia aiheita siis määrittelevät ja rajaavat apurahojen myöntäjät ja muut taidekentän portinvartijat.

Minna Henrikssonin kirjoittama poliittisen taiteen mahdollisuuksia kritisoiva teksti on luettavissa pamflettikirjasta Taidetta ja politiikkaa tekemässä (2015, toim. Terike Haapoja, Minna Henriksson ja Jussi Koitela). Eipä löydy Tampereen eikä lähikuntien kirjastoista tätä kirjaa, ja verkkokauppatilauksellekin luvataan noin kolmen viikon toimitusaika. Perusteellinen arvio kirjasta on sentään luettavissa Mustekala-verkkolehdestä.

Tässä kohtaa on taas viitattava erinomaiseen Tuomas Karemon haastatteluun Ylen Kulttuuricocktail-ohjelmassa: Karemo saa Jani Leinosen hieman avautumaan 2000-luvun alun toksisesta meiningistä Kuvataideakatemiassa. Tämä kertoo esimerkin, miten opettajat saattoivat suhtautua vaikkapa koulun materiaaleja tarvinneen naisopiskelijan pyyntöön: ”Näytä tissiä niin saat.”

Opiskelijoiden päihdeongelmat ja seksisuhteet opettajien kanssa eivät olleet Leinosen mukaan poikkeuksellisia, opiskelijoiden päihde- ja mielenterveysongelmiin suhtauduttiin vähättelevästi ja heitä enemmänkin yllytettiin niihin kuin etsittiin niistä ulospääsyä. Leinonen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2002.

Haastattelussa Leinonen myös kertoo, että edellä mainituista syistä moni hänen tuntemansa naisopiskelija vaihtoi alaa jo ennen valmistumistaan. Kuvataiteen kentällä Metoo-liike ei silti ole inahtanutkaan. Vieläköhän näemme tästä aiheesta Leinosen tai jonkun muun taiteilijan kantaaottavaa taidetta? Kuka olisi valmis työntämään päänsä giljotiiniin? Tässähän olisi tyrkyllä Henrikssonin peräänkuuluttama läheltä löytyvä, kotimaisessa kuvataidekoulutuksessakin mahdollisesti piilevää mätäpaisetta puhkova aihe. Toki tässä piilee myös haaste tutkivalle journalismille.

Sovinistista maailmankuvaa Leinonen on toisaalta hipaissut jo Elovena-sarjassaan vuonna 2009, maalauksessa, jossa Elovena-tyttö on polvistunut housunsa laskeneen Ronald McDonald -hahmon eteen. Siinäkin Leinosen kritiikin kärki kohdistuu kuitenkin enemmän Suomen asemaan monikansallisten yhtiöiden juoksutyttönä kuin varsinaisesti naisten asemaan patriarkaalisissa yhteisöissä.

Mikä lopulta on lähellä, mikä kaukana?

Taiteilijana Jani Leinonen on kritisoinut etenkin kansainvälisiä yritysketjuja, toki hieman kansallisiakin. Kukaan meistä ei kuitenkaan elä erillään kansainvälisistä brändeistä, sillä jo lähikaupoistamme arkisin tarvitsemamme bulkkitavara, päivittäinen sosiaalisen median selailumme ja paikallisen sanomalehden verkkoversiosta Facebookin kautta tekemämme artikkelivalinnat rikastuttavat lopulta nimenomaan kansainvälisiä jättifirmoja ja niiden harvoja omistajia.

Jos kansainväliset suuryritykset miellettiinkin kaukaisiksi aiheiksi joskus menneinä vuosina tai vuosikymmeninä, tänä päivänä sätkimme totisesti ja yhä tiukemmin niiden verkossa jokainen. Tästä totuudesta Leinonen onnistuu meitä teoksillaan muistuttamaan. Erityisen voimakkaasti teema oli esillä vuonna 2015 Kiasmassa, Leinosen yksityisnäyttelyssä Tottelemattomuuskoulu.

Otso Kantokorven artikkeli Tottelemattomuuskoulun näyttelyjulkaisussa sisältää Leinosen sitaatteja, jotka on hyvä muistaa vielä tänäkin päivänä:

”Yritykset vahtivat brändihahmojaan niin tiukasti, että lapset luulevat, ettei Hello Kittyjä saa piirtää paperille ilman lupamaksuja. Helsinkiläinen mainostoimisto jopa kielsi työntekijöitään olemasta mun facebookkavereita, ettei niiden asiakas McDonald’s suutu.”

[–]

”Meneekö talous oikeasti oikeudenmukaisuuden tai ihmisoikeuksien edelle. Mistä kaikesta me suostutaan vaikenemaan, ettei meille tulisi ongelmia? Ja meidän pitää oppia tunnistamaan ne tilanteet, joissa teemme näitä valintoja.”

KUVA5 Leinonen Saint Communist

Katolisen arkkipiispan lausahdus teoksessa A Saint sopii tähän näyttelyyn kuin nenä päähän: ”Kun annan ruokaa köyhille, minua sanotaan pyhimykseksi. Kun kysyn, miksi he ovat köyhiä, minua kutsutaan kommunistiksi.”

Antautuminen

Jani Leinosen tapa kiteyttää poliittiset ajatuksensa harmittoman pop-taiteen kepeään ulkoasuun käärittyihin lyhyisiin iskulauseisiin jättää tulkitsijalle runsaasti avointa tilaa. Eri lähtökohdista tulevien vastaanottajien tulkinnat ja kokemukset voivat perustua hyvin erilaisiin ajatuksiin kuin tässä kirjoituksessa esittämäni, omat assosiaationi. Jos olet oikeistokonservatiivinen patriarkka ja populismiin taipuvainen, nämä teokset saattavat herättää sinussa jopa pientä pirtsakkaa vihaa.

Joka tapauksessa, jos katsojana antaudut tulkinnalle, voit päästä pitkälle ja saada osaksesi oivallusten nautintoa. Jos taas et antaudu, on vastassa pelkkä postmoderni merkitystyhjiö ja nopeasti unohtuva pinnallinen vilkaisu.

Tätä kirjoittaessani Paloma Faith on pysynyt uskollisena korvamatonani. Vielä on tarkistettava, mitä muuta Paloma laulussaan sanookaan kuin tuon Leinosen lasimaalaukseen ikuistetun sloganin.

”I am happy to deceive you.”
(”Huijaan sinua mielelläni.”)

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat

* *

Jani Leinonen: The Truth – Totuus. Serlachius-museo Gösta, Joenniementie 47, Mänttä, 5.9.2021 saakka. Avoinna ti–su 11–18, kesäaikaan 1.6.–31.8. joka päivä 10–18, myös juhannuksena. Pandemia-ajan vierailuja koskevat lisätiedot ja lippuvaraukset täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This