Kuvataidearvostelu: Italian nykytaidetta ei yleisesti ottaen Suomessa tunneta. Serlachius-museo Gösta paikkaa vajetta kiitettävästi Onnea etsimässä -näyttelyllä, jossa on mukana 11 taiteilijaa ja 3 taiteilijaryhmää eri puolilta maata.

Italian nykytaidetta ei yleisesti ottaen Suomessa tunneta. Tätä vajetta paikkaa Serlachius-museo Gösta kiitettävästi tuoden ulottuvillemme 11 taiteilijaa ja 3 taiteilijaryhmää eri puolilta maata. Kukin heistä lähestyy ja käsittelee ajan haasteita omasta näkökulmastaan Onnea etsimässä -näyttelyssä. Kaikkien osallistujien persoonalliset ja taidokkaasti toteutetut teokset herättävät kiinnostuksen nähdä laajemmin heidän tuotantoaan.

Mukana ovat Yuri Ancarani, Silvia Camporesi, Loris Cecchini, Federica Di Carlo, Goldschmied & Chiari, Francesco Jodice, Marzia Migliora, Matteo Montani, Okkult Motion Pictures (Alessandro Scali & Marco Calabrese), Federico Pietrella, Pietro Ruffo, Marinella Senatore, Federico Solmi ja ZimmerFrei.

Kuraattoreina ovat toimineet Maria Stella Bottai, Lorella Scacco ja Pirjo Immonen. Lisätietoa näyttelyn taustoista ja tekijöistä löytyy Kulttuuritoimituksen viime vuoden lokakuussa julkaisemasta ennakkoesittelystä.

* *

Ehkä on hyväkin, että Mänttään on hieman vaikea päästä, sillä matkalla voi hiljalleen irrottautua oman arkisen elämänsä vaateista rakennetusta häkistä ja perille päästyään olla vain – onnellinen.

Tarkasteltavan näyttelynkin aiheena on tällä kertaa onni koko sen sanan laajuudessa.

Ensimmäinen silmäys portaiden yläpäästä näyttää heti, että museon asiantunteva henkilökunta on onnistunut ottamaan tilan haltuunsa jälleen kerran uudella tavalla. Keskelle salia on pystytetty kaksi italialaistyylistä voimakkaan keltaista talorakennelmaa. Niiden ovet on leikattu kaarimalliin ja varustettu mustin syrjään sidotuin verhoin. Sisätiloissa voi keskittyä rauhassa esillä olevien videoteosten katseluun ja kuunteluun. Niissä on nähtävillä Yuri Ancaranin, Francesco Jodicen, Marinella Senatoren ja Zimmerfrei-ryhmän lyhytelokuvat.

Rakennelmien välissä oleva tila ei ole niin lavea, että sitä voisi kutsua varsinaiseksi aukioksi, mutta voinemme kutsua sitä pikku piazzaksi – Piazza Piccolo!

Matteo Montani: Aikojen lopun kvartetti. Loris Cecchini: Waterbones. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Ancaranin elokuva on hienosti kuvattu monumentti kaikelle sille työlle, mitä tehdään ennen kuin jalkapallotähdet astuvat areenalle ja yleisö istuu katsomoon. San Siro on AC Milanin ja Inter Milanin kotikenttä, joka ollaan aikeissa purkaa.

Marinella Senatore esittelee Kertovan tanssin kouluaan, joka on valloittanut kaupunkeja maailman ympäri. Mänttäläiset esittävät 8.3.2020 hänen ohjaamansa performanssin, joka myös taltioidaan. Senatore on todellinen taiteen moniottelija. Myös Protestipyörä megafoneineen on eräs hänen ideoistaan. Ikävä kyllä se on vain näytteillä, ei käytössä.

Freizimmer-ryhmä kuvaa muuttuvaa eurooppalaista perhettä.

Valtavan takaseinän valloittavat Matteo Montanin (1972) maalausrullat ja korkealla kaiken yllä kimaltelevat Loris Cecchinin (1969) tuhat teräsmoduulia. Teos Waterbones on mahdollista installoida monin eri tavoin riippuen kulloisestakin esityspaikasta. Ne näyttävät sopeutuvan ja soluttautuvan minne vain. Orgaaninen ja molekyylimäinen rakenne on ominaista Cecchinin tilaa valloittaville konstruktioille.

Heti portaiden jälkeen oikealla tulevat vastaan Pietro Ruffon (1978) sinivalkeat, kiinalaisia posliinimaalauksia taikka portugalilaisia azulejo-laattoja muistuttavat työt – Apenniinien niemimaan muotoon seinälle aseteltu installaatio Italia palasina ja jalustalla oleva Migration Globe. Teosten aiheena on siirtolaisuus tänään ja historiassa, Italiassa ja koko maapallolla. Kuin linnut ihmiset siirtyvät uusiin paikkoihin etsien parempia elinehtoja. Ruffo käyttää pääasiassa vesiväriä ja paperileikkausta jopa valtavan kokoisissa aikaansaannoksissaan, joiden taidokkuus on häikäisevää. Hänen aiheensakaan eivät koskaan ole toisarvoisia.

Samalla seinäosuudella jatkavat kerrontaa historiasta Federico Solmin (1973) videomaalaukset. Runsaiden kehyskoristusten ympäröiminä LED-näytöiltä nähtävät animaatiot esittävät valtiaiden muotokuvia sarkastisen groteskisti marssimusiikin kera. Bolognassa syntynyt taiteilija työskentelee New Yorkissa. Hänen liikkuvien maalaustensa taustoina näyttelyissä ovat olleet hehkuvan punaiset samettiverhoukset ja polttavan oranssi väri. Aikaisempien installointien pompöösin dramatiikan rinnalla Göstan ripustus näyttää vähäveriseltä.

Federica di Carlon ainoa esillä oleva teos ilmiantaa sen, mitä hienosta näyttelytilasta puuttuu. Useimmiten hänen hienostuneen kauniit lasilevynsä ovat löytäneet paikkansa luonnonvalon läheisyydestä, mitä täällä ei ole.

Portaiden puoleisella seinustalla ovat Alessandro Scalin (1972) ja Marco Calabresen (1985) muodostaman Okkult Motion Pictures -ryhmän käsikäyttöiset Giphoscope-animaatiot. Kaikenlaisiin sähköä toimiakseen tarvitseviin kojeisiin tottuneille ne ovat virkistävä päivitys liikkuvan kuvan historiaan.

Federico Pietrella: Huhtikuun 26. päivästä kesäkuun 30. päivään 2015.

Roomassa syntynyt Federico Pietrella (1973) asuu ja työskentelee Berliinissä. Hänen mittasuhteiltaan kookas ja rauhallinen työnsä on ripustettu nousevaksi suoraan lattiasta. Se on päiväysleimasimilla öljyvärein painettu 4,60 m pitkä ja 2,60 m korkea valöörimaalaus, jonka aihe sopii mainiosti paikkaan. Jokainen päivämäärä ilmaisee juuri sen ajankohdan, milloin leima teokseen on lyöty. Tavallaan hänen työnsä edustavat nykyaikaista pointillismia. Ne ovat poikkeuksetta esittäviä ja usein paikkasidonnaisia.

Silvia Camporesin (1973) kuusi valokuvaa sarjasta Mirabilia (2018) käyvät aiheiltaan hyvin Pietrellan maalauksen viereen. Niihin on ikuistettu näkymiä hylätyistä kylistä eri puolilta Italiaa.

Matteo Montanin takaseinältä noin seitsemän ja puolen metrin korkeudesta laskeutuva neljän maalausrullan kokonaisuus Aikojen lopun kvartetti (2019) hallitsee tilaa – tilaa, joka kuitenkin syö ja latistaa sen tehoja. Silti se ja vahaveistos Rukoilija (2017), joka hiljalleen sulaa väreiksi, ovat näyttelyn vaikuttavimmat työt. Vuosien harjoituksella maalaustekniikka on hioutunut huippuunsa. Aineksina maalauksessa ovat öljy ja hiekkapaperille emulgoitu pronssipöly. Mikä taivaasta laskeutuvan arvoituksellisen salakirjoituksen sanoma on, jää katsojan mietiskeltäväksi.

Marja-Liisa Torniainen

Onnea etsimässä -näyttely Mäntän Serlachius-museo Göstassa 29.3.2020 asti.

Matteo Montani: Rukoilija. Melkein puoliksi sulanut veistos. Kuva: Marja-Liisa Torniainen