Marja-Liisa Torniainen

Mäntän Serlachius-museo Göstaan telakoituu perjantaina 26.10.2019 nykytaidetta Italian eri laidoilta. Ensi vuoden maaliskuuhun jatkuvaa Onnea etsimässä -näyttelyä on työstetty kolme ja puoli vuotta.

Kuraattorit Maria Stella Bottai, Lorella Scacco ja Pirjo Immonen ovat huomioineet koko pitkän maan valitessaan taiteilijoita näyttelyyn. Melkein kaikki osallistujat ovat syntyneet 1970-luvulla ja heidän työhönsä on vaikuttanut voimakkaasti vuoden 2008 pörssiromahdus ja siitä alkanut poliittinen ja taloudellinen kriisi. Moni heistä esiintyy nyt ensimmäistä kertaa Pohjoismaissa.

Mukana on 14 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää: Yuri Ancarani, Silvia Camporesi, Loris Cecchini, Federica Di Carlo, Goldschmied & Chiari, Francesco Jodice, Marzia Migliora, Matteo Montani, Okkult Motion Pictures (Alessandro Scali & Marco Calabrese), Federico Pietrella, Pietro Ruffo, Marinella Senatore, Federico Solmi ja ZimmerFrei.

Kuratoinnin lähtökohtana on erityisesti Enrico Deaglionin kirja La Felicità in America – Storie, ballate, leggendi degli Stati Uniti a uso di giovani, vecchi, ostili ed entusiasti (2013) (”Onnellisuus Amerikassa – Tarinoita, balladeja, legendoja USA:sta nuorten, vanhojen, vihamielisten ja innostuneiden käyttöön”). Kirja pohjautuu Yhdysvaltain 4.7.1776 annettuun itsenäisyysjulistukseen, jossa vahvistettiin kaikille kansalaisille oikeus onneen. Mitä kansakunnan tulisi onnella ymmärtää, jätettiin kertomatta.

Kirjassa on amerikkalaisten tarinoita 30 vuoden ajalta luvatun onnen tavoittelusta. Käsitteen määrittelemättä jättäminen antoi yksilön kuvitella oikeudekseen tavoitella omaa onneaan keinolla millä hyvänsä. Tätä vastuuttomuutta moni pitää vieläkin vapautena.

Onnellisuuden molekyyli

Onnen ehdot ovat syvimmiltään samanlaiset kaikkialla. Suomalaisille yleensä pelkkä sana Italia tuo onnen tunteen huolimatta siitä, miten hyvin tiedämme maan vaikeudet. Tutkimusten mukaan meillä kansalaiset tuntevat olonsa silti onnellisemmiksi kuin italialaiset Italiassa; tänä vuonna Suomi sijoittui YK:n jokavuotisessa onnellisuustutkimuksessa ensimmäiseksi Italian jäädessä sijalle 36.

Tutkimus perustuu Yhdistyneiden kansakuntien päätöslauselmaan, jossa onnellisuus määritellään ihmiskunnan perustavoitteeksi. Suomessa tulosten oikeellisuudesta on esitetty epäilyjä. Josko meille riittää onneksi tyytyväisyys jokapäiväiseen elämäämme? Suomalaiset kätkevät onnensa, kun taas Italiassa onni ja rakkaus tuodaan mielellään julki ajatellen, että niin ne lisääntyvät.

Mitä täsmälleen ottaen mahtaa tarkoittaa Pisan yliopistossa yksilöity onnellisuuden molekyyli, jolle on omistettu jopa oma opintosuunta Yalessa; kurssista on tullut yliopiston suosituin. Ainut tieto, jonka molekyyliä googlatessani löysin, kertoi sen voivan telakoitua ihmiseen jatkuvien onnellisuuden kokemusten tuloksena. Kuulostaa hyvältä. Puhutaanko lähteissä ihan samasta asiasta, sitä en tiedä.

Ratkaisukeskeisesti kohti parempaa tulevaisuutta

Ilmastonmuutos luonnonkatastrofeineen, hyvinvointivaltion alasajo, polarisaatio, töiden karkaaminen halpatuotantomaihin ja muuttoliike ovat ongelmia, joilta kukaan Euroopassa ei voi välttyä. Eivät taiteilijatkaan. Miten löytää luovia ratkaisuja ylivoimaisilta tuntuviin ongelmiin, ja ajoissa?

On selvää, että taiteessa reagoidaan ajan haasteisiin. Näyttelyyn osallistuvat italialaiset kiinnittävät katseensa yhteisöllisyyteen, uusiin tapoihin elää ja toimia, tasa-arvoon, itsensä kehittämiseen ja yhteiskunnalliseen kritiikkiin sekä tutkimukseen, joita ilman ei voi eteenpäin päästä.

Francesco Jodicen (1967, Napoli) videolla hellenistisen kauden veistoksessa Atlas kannattelee taivaanpalloa harteillaan. Vastuun paino ei katoa, vaan siirtyy aikakaudesta ja sukupolvesta eteenpäin. Videossaan taiteilija hyödyntää editointia ja montaasia eikä ole kuvannut itse paikan päällä mitään. Hän kritisoi ja analysoi työssään länsimaista arvojärjestelmää, jonka näkee olevan sortumassa: ”Olemme länsimaiden historian jätteiden äärellä, keräsin siis muruset ja kokosin ne kirjoittaakseni uudelleen historian merkityksen”, Milanossa elävä Jodice kertoo.

Vuonna 2000 perustettu taiteilijaryhmä ZimmerFrei videoi eurooppalaisen perheen muotokuvaa. Uusi teos Family Affair kuvaa perheitä eri näkökulmista muun muassa Budapestissä, Lillessä, Varsovassa, Milanossa ja Cagliarissa osallistaen kuvattavat taidetyöpajoihin. Omaksi kaupungikseen he ovat valinneet Bolognan. Sille omistetussa työssään he kiinnittävät huomionsa perheisiin, jotka eivät mahdu klassisen ydinperheen muottiin, ja nostavat esiin monien muidenkin tunnustaman ja tietämän asian: sukulaisuus ei ole vain biologinen fakta.

Silvia Camporesi: Sasseton metsä (2017, mustesuihkutuloste).

Silvia Camporesi (1973, Forli) on valokuvannut vuosia mahtavaa italialista maisemaa, luonnon suuruutta, ainutlaatuista arkkitehtuuria ja hylättyjä kyliä ja tiloja, joiden erityinen eksistenssi, ”paikan henki” (genius loci), sitoo katsojan hiljaisesti itseensä. Hänen tavoitteenaan on saada ihmiset tiedostamaan oman maansa kulttuuriperinnön arvo, ja siksi hän kiertää Italian vähäisemmälle huomiolle jääneitä kohteita ja tallentaa kamerallaan niiden kauneutta. Hän haluaa luoda oman karttansa siitä Italiasta, joka on katoamassa.

Matteo Montani (1972, Rooma) on maalari, jonka teosten kohtaamista erityisesti odotan. Aikojen lopun kvartetin materiaalit ovat öljy ja hiekkapaperille emulgoitu pronssipöly ja se koostuu neljästä korkeuksista lattialle valuvasta rullasta, joiden pituus on seitsemän ja puoli metriä ja leveys 140 senttiä. Ne muistuttavat vanhoja kiinalaisia silkkimaalausrullia ja ovat yhtä kauniita – ja kauneushan heijastaa onnea, on sen ulkoasu? Sitä, miksi maalarilta tulee näyttelyyn vahaveistos Rukoilija, en aio paljastaa.

Federica Di Carlo (1984, Rooma) liittää toisiinsa hengen ja tieteen. Hän on kiinnostunut valosta ja hänen suosikkiaiheensa on sateenkaari, jolle aikojen kuluessa on annettu lukuisa määrä vertauskuvallisia merkityksiä. Sateenkaarien kuvauksen Di Carlo aloitti vuonna 2013. Sarja Niin taivaassa kuin maassa on toteutettu pääasiassa Italiassa. Nimi muistuttaa muinaisesta egyptiläisestä Hermes Trismegistoksen lausumasta ”niin ylhäällä kuin alhaalla, niin alhaalla kuin ylhäällä”. Taiteilija kääntää sateenkaaren ylösalaisin näyttääkseen sen todellisen ympyrämuodon, jota maan päällä seisova katsoja ei pysty hahmottamaan. Valokuvat on vedostettu lasi- ja plexilaatoille ja ne installoidaan usein lähelle luonnonvaloa.

Pietro Ruffo: Migration Globe (2017, muste ja leikkauksia paperiin, teräs ja puu).

Pietro Ruffon (1978, Rooma) teoksille on ominaista sinivalkoinen väritys, mikä vie ajatukset portugalilaisiin azulejo-laattoihin ja uuden mantereen löytämiseen. Niin nytkin etsivät ihmisvirrat yli Välimeren uutta mannerta perheilleen, mutta kulkuvälineet veden yli ovat vähän toisenlaiset. Ruffo työskentelee siveltimin, saksin, akvarellivärein ja tussein luoden vertauskuvallisia veistoksiaan ja installaatioitaan, joissa aiheena ovat muuttoliike ja geopolitiikka.

Marzia Miglioran (1972, Alessandria) Asetelma oli esillä Venetsian biennalessa 2015. Peilin avulla kaksinkertaistettu maissi-installaatio sai alkunsa taiteilijan isän maatilalta 20 vuotta sitten otetusta valokuvasta. Väreiltään voimakkaassa työssä on selvä yhteys asetelmamaalauksen perinteeseen, sitä katsoo kuin maalausta, mutta sen arvot on nostettu ja laajennettu aivan toisella tasolle. Sitä emme näe Mäntässä; sinne tulee Miglioran työ Malthusin aave, jossa käsitellään muun muassa väestöräjähdyksen, kulutushimon ja jatkuvan kasvun vaateen suhdetta maailman luonnonvarojen rajallisuuteen. Teos voitti 2019 Italian Council-palkinnon. Serlachius-museo on ollut mukana tuottamassa näytteille tulevaa installaatiota.

Marzia Miglioran Asetelma (2015, installaatio) Italian paviljongissa Venetsian 56. biennaalissa. Teos ei tule Mänttään. Kuva: Fulvio Ambrosio

Marinella Senatore ja hänen Kertovan tanssin koulunsa (The School of Narrative Dance) on liikuttanut performansseissaan jo tuhansia ihmisiä yli seitsemässä maassa. Hänen taitoihinsa kuuluvat myös perinteisen kuvataiteen keinot. Ensi maaliskuussa nähdään, minkälainen esitys mänttäläisten kanssa on syntynyt. Senatoren koulussa keskitytään tasa-arvon saavuttamiseen, oman itsensä hyväksymiseen ja kehittämiseen sekä yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kaavamaisuuksien kaatamiseen.

Minne mennään tanssimaan tänä iltana?

Goldschmied & Chiarin installaatio on varmaankin näyttelyyn osallistujien teoksista kuuluisin. Siinä edessämme on juhlien jälkeinen kaaos ja roskameri. Ja mitäs roskille tehdään? Ne siivotaan. Niin teki myös Bolzanon nykytaiteen museon työntekijä vuonna 2015. Uutinen tästä levisi äkkiä kaikkialle ja teoksesta tuli maailmankuulu. Ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin elokuva Square (2017) sai innoituksensa tapahtuneesta.

Kun Sara Goldschmied (1975, Milano) ja Eleonora Chiari (1971, Rooma) olivat nuoria, kirjoitti silloinen Italian ulkoministeri Gianni Di Michelis oppaan Italian diskoihin, jonka nimenä oli Minne mennään tanssimaan tänä iltana? Kirjan nimestä tuli heidän teoksensa nimi.