Oletko nähnyt tätä? Viimeistä viikkoa auki oleva Finlayson Art Area jättää jälkeensä ajatuksia ajasta ja kosketuksen kaipuusta

23.08.2022

Yksityiskohta Janne Rahusen teoksesta. Kuvat: Eli Harju

KUVATAIDE | Kahdeksatta kertaa Tampereella vietettävä Finlayson Art Area alkaa olla jotain uutta ja jotain vanhaa yhdistelevä tapahtuma. Vieläkö vanha tehdas tuottaa osuvia elämyksiä?

Finlayson Art Area Tampereen Finlaysonin alueella 28.8.2022 asti.

Kuoseistaan Finlayson tunnetaan, ja niistä alkaneista katumaalauksistaan tunnetaan Finlayson Art Area. Nyt kahdeksatta FAA:ta vietettäessä klassiset kangaskuosit ovat antaneet jo merkittävästi tilaa uusille, vaihtuville katuun maalatuille taideteoksille.

Tänä vuonna tuntuvat Janne Rahusen lasiveistokset kuitenkin korvanneen katumaalaukset Finlayson Art Arean käyntikorttina. Jokaisen, joka tehdasaluetta värittävään taidetapahtumaan astuu, täytyy näpätä someen muisto kuvajaisestaan kiiltävän, sirkusvärisen lasin pinnalla.

Orgaanista kasvamista ja rakennettua ympäristöä risteyttävä muoto on kuin toisesta maailmasta, mutta erityisen mielenkiintoisen tehtävän antaa itselleen, kun yrittää kuvata Rahusen teoksia ilman omaa kuvajaistaan niissä. Katsopa taidetta äläkä näe siinä lainkaan itseäsi! Tai katso mitä tahansa ilman, että sisäinen maailmasi vaikuttaa siihen, mitä siinä näet.

kuva 1 katumaalaus

Katja Villemonteixin ja yleisön yhteistyönä toteuttama katumaalaus, Eläinten karnevaali, on tämän vuoden uutuus.

Itse en ainakaan alkuun siinä erityisen hyvin onnistu. Tallustaessani Siperian liikekeskukseen Tapani Kokon ja Pauliina Turakka Purhosen yhteisnäyttelyyn huokailen harmissani ohutta dèjá vu -tunnetta. Olen nähnyt Kokon puuveistoksia aikaisemmin samalla tapahtuma-alueella. Turakka Purhosen töitä katselin Mäntän Pekilossa vain pari viikkoa sitten. Onko tämä sitten ”jo nähty”, kuten dèjá vú kirjaimellisesti suomentuu?

Ainakin muihin vierailijoihin Kokon ja Turakka Purhosen rumankaunis yhteisnäyttely onneksi uppoaa ansaitsemallaan tavalla.

Crazy, huudahtaa joku tilaan perässäni uskaltautuneista turisteista.

Kieltämättä se ei ole huonosti tiivistetty. Suorastaan rujot puuveistokset ja pikkutarkkuudessaankin hieman ryysyisen oloiset tekstiiliteokset luovat yhdessä rosoisen maailman, joka suorastaan huijaa silmää. Mitä lähemmäs niitä astuu, sitä enemmän niissä näkee. Silkkisten ompeleiden kerroksia ja sileää maalia puun pinnalla tekisi mieli kosketella.

kuva 2 turakka purhonen ja kokko

Yksityiskohta Turakka Purhosen ja Kokon yhteisinstallaatiosta Danse Macabre. Taustalla Kokon veistoksia.

Samaan suorastaan tuskaiseen tunteeseen törmää Rullaamossa katsellessaan Finlaysonille asti ryöpsähtänyttä Vuoden nuori taiteilija -näyttelyn osaa. Tittelin haltija Emma Jääskeläisen teoksista osa on niin jykeviä ja raskaita, ettei niitä voi pitää Tampereen taidemuseossa, jossa näyttely perinteisesti järjestetään. Rullaamon lähes pyhään hiljaisuuteen suurilinjaiset, lempeät lohkareet ne kuitenkin sopivat oikein hyvin.

Jääskeläinen kertoo käsittelevänsä teoksissaan ihmiskehoa ja sen muistiin tallentuneita tuntemuksia. Häntä kiinnostaa myös tarve koskettaa materiaalia.

Haluaisin tallentaa kehoni muistiin ruusunvärisen marmorin. Onko se niin karheaa miltä se näyttää? Onko se kylmää? Kiven kokeminen pelkästään näön kautta jättää vastapainoksi näyttelyn rauhallisuudelle kiihkeän kaipauksen kokea se myös tuntoaistillaan.

kuva 3 jääskeläinen

Vuoden nuoren taiteilijan Emma Jääskeläisen teos Heavy Pick (2020) on syntynyt Norwegian Rose -marmorista ja löydetyistä kivistä.

Michael Schilkinin näyttelyssä Vooningissa on suurin osa keramiikasta aseteltu suorastaan huomaavaisesti lasin taakse. Itsehillintä ei joudu niin kovalle koetukselle.

Staattisessa, tyylitellyssä eläinveistoksessa ei ole myöskään niin helppo nähdä itseään kuin elävää eläintä silmiin katsomalla. Schilkinin teoksissa kuitenkin kohtaa nykypäivän yllättäen: kaikki tänä kesänä uutisia katsoneet tietävät, minkä näköinen on mursu. Schilkin mursu on vihertävä, melkein soikea ja 1950-luvulta, ja silti siinä on hätkähdyttävästi läsnä sama surumielisyys kuin ”Haminan mursussa” kesällä 2022.

Kuva 4 schilkin

Michael Schilkinin teokselle Mursu ei ole annettu tarkempaa ajoitusta kuin 1950-luku. Tänä kesänä se on uudelleen ajankohtainen.

Ajan kulumisen aistii legendakeramiikan sijaan paradoksaalisesti paljon tuoreempien asioiden äärellä. Matti Hagelbergin sarjakuva Läskimooses ilmestyi kokonaisuudeksi koottuna kirjana vasta viime vuonna, mutta kun Kutomosaliin on koottu yhteen muistikirjoja ja ylijäämämateriaalia vuodesta 2010 asti, aika näyttää pidemmältä.

Harjoittelut ja hutilyönnit eivät yleensä saa tilaa taidenäyttelystä. Jos niin kävisi, ajattelisimmeko eri tavoin valmiista töistä? Tai kenties itsestämme?

kuva 5 hagelberg

Matti Hagelbergin muistiinpanoja ja ylijäänyttä materiaalia vuosilta 2010–2020. Mahtaako tässä olla edes kaikki?

Sebastian Schultzin näyttelyyn Galleria Himmelblauhun astuessani mietin hajamielisesti, olenko jo ollut täällä. En itse asiassa välitä siitä enää. Schultzin rauhaa käsittelevillä, paikka paikoin täysin fotorealistisilla maalauksilla on pysäytysvoimaa kuin onttokärkisellä luodilla.

Schulzin rauha muistuttaakin valokuvaa myös siinä suhteessa, että tuntuu silmän tai sulkimen räpäytyksen mittaiselta hiljaisuudelta keskellä kunnon rähinää. Se on melkein sitä ”liian hiljaista”, joka ennakoi pahaa.

kuva 6 schultz

Yksityiskohta Sebastian Schultzin teoksesta Midsummer, 2022.

Heli Hiltusen töissä kerrosta ylempänä Kutomosali 2:ssa varoitus on jo rauennut. Jäljellä on enää kaiken laveeraava surumielisyys ja haikeus. Hiltunen yhdistelee valokuvaa ja löydettyjä dokumentteja, kappaleita kirjeistä ja laskuista, ja kertoo niillä perheensä tarinaa. Samalla tavoin kuin yksi sosiaalietuuksien hylkäyskirje tiivistää ihmiselämän tietyssä pisteessä, tiivistää yksi ihmiselämä tietysti kappaleen historiaa. Yksittäinen lause voi ripustaa seinälle sodan tai evakkomatkan.

Ehkä Kutomosali 2:ssa ainoa jäljellä oleva vaara on unohtaminen.

kuva 7 hiltunen yksityiskohta

Yksi Heli Hiltusen teoksen Sanoissa oli vielä heidän äänensä 17 osasta.

Poistun Finlaysonilta tältä erää paraatipuolelta, eli Rautarapun kautta. Metallipitsiseen rappukäytävään ripustetut Meri Westlinin teokset ovat nekin muistamista, mutta niiden tunnelma on täysin erilainen. Garderobi 22 on kokonaisuus kuparilangasta punottuja vaatteen hahmoja, joilla Westlin halusi kunnioittaa tehtaan rapussa aikanaan kulkeneita työntekijöitä. Keveästi omaan tahtiinsa pyörähtelevät mekot ja uimapuvut ovat kuin kummituksia, mutta harvinaisen iloisia sellaisia.

kuva 8 westlin

Meri Westlinin Garderobi 22:n sirot osat leijuvat Rautarapussa.

Rautarapussakin kyltti muistuttaa, että teoksiin ei saa koskea. En koske, mutta koen niiden koskeneen minuun.

Crazy.

Tulen huomenna uudestaan.

Eli Harju, teksti ja kuvat

ekstra pääkuvaehdokas

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua