Maalari on kuin elävä seismografi, joka toteuttaa tehtäväänsä taukoamatta – Anna Retulaisen näyttely Sara Hildénillä

Lasti, öljy kankaalla, 2014, 100 x 200 cm, osa teoksesta. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

KUVATAIDE | Anna Retulainen ei ole sensaatiohakuinen eikä sentimentaalinen taiteilija. Hänen aiheenaan on tavallinen arki, ja se on tarpeeksi. Tänään se on vielä enemmän: silkkaa juhlaa.

”Minun pitää päästä sisälle omaan maailmaani ja minun pitää saada olla siellä rauhassa.”

Anna Retulainen: Hiljaisuus. Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 21.8.2022 asti.

Maalaukset ovat sanattomia, mutta eivät äänettömiä. Taiteilijaa mikään ei kiinnosta enempää kuin väri – se sisältää kaiken. Myös musiikki on hänelle elintärkeää, vaikkakaan hän itse ei sitä harjoita. Synesteetikkona hän kokee sävellykset myös visuaalisesti ja nauttii suunnattomasti näkemästään. Maalarin seurana soivat päivisin klassikot; Rahmaninov, Wagner, Ravel, Debussy, Bach.

Anna Retulainen (s. 1969) on perinteinen maalari, joka sanoo ottavansa aiheen haltuunsa piirtämällä, mutta maalaa muistista. Kuvataiteilijan on osattava aiheensa niin hyvin, ettei hän mallia enää tarvitse. Näinhän meitä on opetettu. Vaikka hänen työnsä kiinnittyvät vankasti silmin nähtävään todellisuuteen, eivät ne rajoitu siihen. Se on oleellista kaikissa taiteen lajeissa; on päästävä syvemmälle, ytimeen asti. Pelkästään ulkoisen esittely on pinnallista ja maalaustaiteen arvoa alentavaa.

3 viikkoa elamastani 2pv retulainen by MLT

Kolme viikkoa elämästäni, 2. päivä, 2021, 140 x 160 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Maalarille olennaisinta on väri, mutta lukeepa mustan ja valkoisen väreiksi tai ei, niitäkin voi käsitellä maalauksellisesti: maalaus toimii myös monokromaattisena. Väriä voi käyttää pintana taikka viivana, ja viivastoista voi synnyttää pintoja. Useimmiten käytössä ovat kumpikin. Yhtä kaikki se on väriä: kuultavaa, peittävää, enemmän tai vähemmän aineellista, hangattua, poistettua, kerrostunutta.

Materiaalikeskeisen tekijän hiottujen ja monenlaiselle käsittelyille altistettujen värisedimenttien synnyn taustalla ei tarvitse eikä välttämättä ole mitään väkivaltaisia taikka traagisia tunnetiloja, vain hyvin sensitiivinen, jopa sensuaalinen ote työhön, ja tietoisuus siitä mitä tekee.

Retulainen kuitenkin kertoo, kuinka jotkin hänen töistään ovat syntyneet läpi raivokkaiden, turhautuneiden ja ahdistavien työvaiheiden. Tulokset voivat kuitenkin näyttäytyä katsojille eteerisinä ja hauraina. ”Miten ihmeessä se voi olla näin”, ihmettelee hän.

Pelkkää väripintaa käyttävistä maalareista voisi mainita liettualaissyntyisen Mark Rothkon, jonka väritasoista virtaavien tunteiden skaala yltää henkisiin syvyyksiin ja spirituaalisiin kokemuksiin. Sergei Poliakoffin kolorististen kompositioiden oleellinen osa on aistillisesti kankaalle levitetyt nautinnollisen paksut väripinnat, joita tekee mieli koskettaa.

Bosse Retulainen by MLT

Bosse, 2017, 24 x 30 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Anna Retulainen on toista lajia. Hänen töissään pääosassa on viiva ja sen myötä liike. Värillisinä elävät viivat liikkuvat, etsivät, ajattelevat, kartoittavat, rajaavat ja rakentavat maailmoja. Törmäilevät. Kilisevät ja kalisevat modernin musiikin tapaan. Vaikka taiteilija kuunteleekin klassista musiikkia maalatessaan, elää ja rekisteröi hän nykyaikaa.

Värit teoksissa eivät syväluotaa tunteiden valtameriä, vaan ovat enemmänkin kuvaavia.

Näyttelyssä olevien töiden tyyli vaihtelee 2000-luvun alun lyyrisyydestä voimalliseen, abstraktia ekspressionismia muistuttavaan työtapaan. Retulainen ei kuitenkaan tee mitään välittömästä todellisuuden kokemuksesta irrallaan olevia abstrakteja sommitelmia, vaan muistikuvista siilautuneiden teosten sisältönä saattaa olla luonnonkokemus tai yritys maalata miltä jokin tapahtuma kuulostaa, kuten hyvin selkeästi teosparissa Kun etsin sukkia ja Kun etsin avaimia. Näissä viimeksi mainituissa tieto maalausten lähtökohdasta on oleellinen.

sukat ja avaimet retulainen by MLT

Kun etsin sukkia ja Kun etsin avaimia, 2020, 140 x 140 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Ekspressiivisyyskään ei Retulaisen tapauksessa tarkoita koko aihetta nielaisevaa oman tunteen invaasiota kohteen eksistenssin hinnalla, vaan käsitellyn kohteen luonteen esilletuontia. Ehdotelmat maalauksiksi, kuten hän teoksiaan luonnehtii, kiteytyvät ja selkiytyvät vuonna 2021 syntyneen maalauksen Kolme viikkoa elämästäni, 2. päivä voittoisaan iloon, energiaan ja itsetuntoon. Siitä ei oikeastaan voi sanoa, onko se esittävä vai abstrakti, eikä sillä ole mitään väliä. Taiteilija sulautuu aiheeseensa ja siinä hän on!

”Kunpa en olisi tottunut syntymästäni saakka
antamaan asioille jo ennalta hyväksyttyjä merkityksiä,
vaan voisin nähdä ne
sellaisina kuin ne ovat ja jättää omaan
arvoonsa sen miksi niitä kutsutaan.”

(Fernando Pessoan runon suomennos: Sanna Pernu)

Suomalainen, tai pohjoiseurooppalainen luonto ylipäätänsäkään, ei tarjoa maalarille värien loistoa kuin hetkittäin. Sitä on haettava kauempaa – taikka aivan läheltä, omasta sisimmästä. Retulaisen Afrikan-matkapäiväkirjan akvarelleista kootussa kirjassa vuodelta 2013 värit hehkuvat.

Anna Retulainen Kirkko 2014 Kuva Jussi Koivunen for KT

Kirkko, 2014, 200 x 200 cm. Kuva: Jussi Koivunen

Afrikan auringon valoa löytyy vielä seuraavana vuonna valmistuneesta maalauksesta Kirkko, jossa aihe yhdistyy abstraktiin tasoon harvinaisen hienosti; ne elävät yhdessä ja erikseen tasaveroisesti. On uskomattoman hienoa, että työssä on näin konkreettisesti kaksi tasoa, joilla liikkua. Mitä kaikkea se voikaan merkitä!

Luulisin, että runoilija Fernando Pessoa voisi olla tyytyväinen näkemäänsä. Kaikella olevallahan on oma abstrakti olemuksensa, jos vain osaisimme katsoa, kuten runoilija toivoo.

Alfred Kordelinin säätiön deponoima, Presidentinlinnaan vuonna 2018 valmistunut maalauspari Kaksi polkua on Anna Retulaisen parhaita töitä. Senkin voi helposti hahmottaa sekä abstraktina että esittävänä. Korkeudeltaan yli kaksi- ja puolimetriset maalaukset ovat raikkaasti ja rytmikkäästi toteutetut – ja Presidentinlinnan ainoat nykytaideteokset.

Keskittymisen pitää olla täydellistä

Asetelmallisuus on vahvana läsnä Anna Retulaisen töissä. Saksan ja englannin kielessä asetelma on hiljaiseloa, hiljaista elämää, elämän ääniä, jotka eivät vielä tavoita kuuloaistiamme.

John Cage kirjoittaa: ”Ei ole olemassa tyhjää tilaa tai tyhjää aikaa. Aina on jotakin nähtävää tai kuultavaa. Itse asiassa emme kykene luomaan hiljaisuutta, vaikka ehdoin tahdoin yrittäisimme.”

Mokki retulainen by MLT

Mökin seinä (varjo), 2010, 200 x 200 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Hedelmät ja vihannekset – kaalit, munakoisot, parsat ja paprikat pienessä koossa ja kookkailla pohjilla – aloittavat kierroksen ja niiden seuraan liittyvät seuraavassa salissa Kuvitellen kukkia -sarjan suurikokoiset teokset. Näiden viiden joukosta nousee ihastukseni kohteeksi teos nimeltään Mökin seinä (varjo) vuodelta 2010. Se on öljyvärein ruskean ja mustan valööreillä toteutettu neljän neliömetrin kokoinen vauhdikas sivellinpiirros, joka tuo mieleen zen-munkkien mustemaalaukset. ”Keskittymisen pitää olla täydellistä”, sanoo taiteilija. Kaikissa töissä.

Suuren teoksen oikealla puolen päätyseinällä on Last Supper – Muisto lapsuudenkodista (linnut), taiteilijan omaan henkilöhistoriaan liittyvä työ. Se on jätetty vaiheeseen, josta moni vielä jatkaisi pitkään. Käsittelyn sävykäs luonnosmainen ohuus luo läpinäkyvän verhon menneen ajan ja nykyhetken välille. Se vangitsee katsojan eräänlaiseen rajatilaan, oman ikkunansa äärelle. Mitä minä lapsena katsoin ikkunasta? Ja mistä ikkunasta?

Lapsuudenmuisto Retulainen by MLT

Lapsuudenmuisto (linnut), 2010, 100 x 200 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Maalaus Go bananas saa miettimään, mitä meidän ajassamme ei vieläkään hyväksytä, mitä me emme edelleenkään uskalla. Välitilojen ohitettu, ylitetty, päällemaalattu tai keskeneräinen kauneus on aina odottamassa löytäjäänsä.

Kun maalaa muistista, kokonaisuuteen sekoittuvat moninaiset vaikutteet, ympäristöt, vuodenajat, tunteet, kokemukset ja aistimukset. Juha-Heikki Tihinen puhuu visuaalisesta ristivalotuksesta, mikä onkin hyvä termi. Retulaisen töissä ei ole mitään kovin tiukkaa taikka terävää, kaikki soljuu orgaanisesti ja elementtien väliin jää avaruutta liikkua. Välillä kaikki on liiankin muhjuista. Interiöörien tilat avautuvat ulos ja moniin suuntiin ylittäen erottavat raja-aidat, kuten museon alakerran paraatiseinälle ripustetussa kolme metriä korkeassa diptyykissä Kutsun sinut kotiini.

uni retulainen by MLT

Nukun, 2019, 160 x 200 cm. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Kun maalari maalaa kankaan, hän hahmottaa siihen mikrokosmoksen, jonka tulee olla oikeassa suhteessa makrokosmokseen. Kaksiulotteisen teoksen visuaalinen kokonaisuus on havaittavissa kertakatsomisella, mutta hyvä työ paljastaa koko ajan lisää itsestään – ja katsojastaan.

Retulainen sanoo: ”Minun pitää päästä sisälle omaan maailmaani ja minun pitää saada olla siellä rauhassa.”

Sanojen vangit

Kuvataide esittää asiansa visuaalisin elementein. Ilman sanoja. Me kuitenkin viestimme toisillemme maalauksistakin verbaalisesti, emme siveltimin. Paitsi milloin taiteilija ”kommentoi” työllään toisen taiteilijan tuotantoa, inspiroituu siitä, tuo sen aiheen toiseen aikaan, täydentää sitä – tai kyseenalaistaa kokonaan: museon alakerrassa esillä olevissa kahdessa teoksessa on Anna Retulainen käsitellyt kriittisesti 1700-luvun brittimaalari George Stubbsin maalauksia tuoden omiin tulkintoihinsa mukaan tapahtumien fyysisen ja emotionaalisen ulottuvuuden. Katsoja voi tuntea juoksijan äärimmilleen pakotetun sydämen sykkeen ja pelon ja kavioiden nostattaman tomun, mikä miltei heittyy silmillemme.

Maalaus Whistlejacket markiisi Rockinhamin kilpahevosesta on tasan samankokoinen kuin esikuvansa vuodelta 1762: 292 x 246 cm. Originaaliteoksessa malli on kuvattu staattisesti, kuin suurena leikkikaluna, jättilegona.

Marja-Liisa Torniainen
Lähteenä näyttelykirja Anna Retulainen: Hiljaisuus – Silence.
Kirjoitus on syntynyt Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apurahan tuella.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua