Leikkisää taidetta raskaasta materiaalista – Emma Jääskeläinen pelaa mittasuhteilla

26.08.2022

Emma Jääskeläinen: Creator (Olive and New Potato, 2017). Kuva: Maija Toivanen / HAM

KUVATAIDE | Vuoden nuori taiteilija 2022 yhdistää Tampereen taidemuseon näyttelyssään massiivisen minimaaliseen, kovimman ja raskaimman pehmeimpään ja keveimpään ja pistää pohtimaan, mikä on kiveen hakkaamisen arvoista.

Katseltuani Vuoden nuoren taiteilijan 2022, Emma Jääskeläisen satoja ja tuhansia kiloja painavia teoksia olen alkanut taas nähdä kivet lenkkimaastossani. Aavistan metsäpolun varrella maasta esiin puskevan kiven olevan vain pieni osa tuon kiven todellisesta massasta – miten suurena se mahtaakaan lymyillä maakerrosten sisällä?

Kiveen hakattu ja kivestä veistetty kuulostavat jokseenkin ikuisilta asioilta. Kivestä veistetyt esihistorialliset työkalut ja patsaat antavat meille vihjeitä ja tietoa menneiden vuosituhansien elämästä ja kulttuureista. Kivettyneet kasvit ja eläimet, fossiilit, kertovat maapallon elämästä ja aikakausista ennen ihmistä.

Taannoin luimme uutisia Euroopan ennätyksellisten helteiden ja niitä seuranneen kuivuuden esiin tuomista nälkäkivistä. ”Wenn du mich siehst, dann weine” (Jos näet minut, itke), lukee yhdessä Tšekistä, Elbe-joesta löytyneestä nälkäkivestä. Kaiverrus on peräisin vuodelta 1616. Vastaavia kuivuuden seurauksista varoittavia, vuosisatoja sitten kaiverrettuja kiviä on löydetty Saksassa Reinjoesta. Noina aikoina kiviin ei kirjoiteltu kevyitä viestejä.

Ihon pinnan rosot ja sileän pyöreät pyllyt

Kiveen liittyvän materiaalisen painon, kiven sekä kiveen hakattujen muotojen ja merkintöjen kestävyyden rinnalla Emma Jääskeläinen vetää maton teostensa katsojan jalkojen alta. Hän hakkaa käsittelemiinsä kivenjärkäleisiin pieniä tarinoita, ihon pintakudosta, sukunsa juttuja, pyllyjä.

KUVA2 Bob kuva maija toivanen

Emma Jääskeläinen, Bob (2017). Rosa Asiago -kivi. Kuva: Maija Toivanen / HAM

On toki ylellistä, että näin voi tehdä. Valtavien kivenlohkareiden siirtely ei ole kevyttä eikä varmasti ihan halpaakaan puuhaa. Suuren kivenjärkäleen työstäminen taltalla ja vasaralla on hidasta. Työtunteja yhden teoksen valmistamiseen kuluu rutkasti. Työtilaa tarvitaan paljon. Näyttelyn pystyttämiseen tarvitaan monenlaista järeää kalustoa ja huolellisia kestävyyslaskelmia.

Tampereen taidemuseon lattioita suojataan paksuilla vanerilevyillä, jotta teosten paino jakautuu tasaisesti. Muuten voisi olla vaarana, että kiviteos jysähtää lattian läpi alempaan kerrokseen, jossa myös on näyttelytilaa ja ihmisiä.

Kaikkia Jääskeläisen teoksia ei voitu tuoda taidemuseoon, koska museon lattiat eivät olisi kestäneet niiden painoa. Ne teokset ovat nähtävillä Finlayson Art Areassa (lue Eli Harjun juttu täältä) vielä sunnuntaihin 28.8. saakka. (Pääosin näyttely on pystytetty Tampereen taidemuseoon, jossa se jatkuu 11.9. asti.)

Onko tällaisen massiivisen materiaalin käyttö ja siirtely sitten tuhlausta? Ei ainakaan täysin, koska Jääskeläinen pelastaa kivilouhoksilta teoksiinsa kiviä, jotka olisivat liian värikkäitä, levottomia tai muuten sopimattomia vaikkapa keittiötasoiksi ja olisivat muuten päätyneet murskattaviksi.

KUVA3 Emma J tyossa

Still-kuva videolta, joka esittelee Emma Jääskeläisen työskentelyä. Kuva: Katri Kovasiipi

Voin fasinoitua eri kivimateriaalien kauneudesta ja jännitteestä, jonka kiven iso, raskas massa muodostaa näille teoksille tyypillisen, ihon pintarakennetta muistuttavan tekstuurin kanssa. Voin lumoutua myös pyöreään muotoon yhdistyvästä absoluuttisesta sileydestä, joka kukoistaa esimerkiksi teoksessa Peaches (2017).

Yleensä ihmisten tekisi mieli kosketella ja silitellä Jääskeläisen teoksia, mutta kun ei saa. Toistuvista kosketuksista teoksiin tarttuisi rasvaa ja likaa.

Kaikki Jääskeläisen teokset eivät ole massiivisia. Mukana on ihan taskuun meneviä, esimerkiksi pieniä muumihahmoja tai sylissä pideltävän kokoisia, kuten edellä mainittu Peaches, Fiddles ja Spagat (2018).

Materiaalien vastakohtaisuus

Kovien kiviteosten vastapainoksi Jääskeläinen on tehnyt myös teoksia huovutetusta lampaanvillasta. Jättiläiskokoista peflettiä muistuttava Chin up (2021) on rosoiseksi jätetty, vaaleanpunainen huovutettu lätty. Siihen nojaava keppi saa aikaan vaikutelman, kuin keppi pitäisi teosta seinällä tai ilmassa.

Roikkuviksi jätettyjen osiensa ohella tämä jättiläismäinen huopalätty saa ainakin minussa aikaan hölmistystä. Teoksen pienempi ja jäntevämpi sisar – tai veli, Sittin (2018), ei tukeudu aitoon risuun, vaan kasvattaa alumiinioksaa. Jääskeläinenhän vitsailee teoksillaan.

Jääskeläisen villateoksista hurmaavin on ontoista, pitkistä villapötkylöistä kokoon kieputettu Dumrum (2022), joka voi herättää monenlaisia assosiaatioita. Itse näen sen mehiläispesämäisenä. Putkenpäitä Jääskeläinen on käsitellyt ruosteella ja liittänyt niihin pihkan- tai hunajanruskeaa lasia. Dumrum on orgaaninen, elävä ja arvoituksellinen. Pisaroivina näyttäytyvät lasiosat taittavat valoa herkullisesti.

KUVA4 Dumrum yksityiskohta KK

Emma Jääskeläisen teos Dumrum (2022) on syntynyt suomenlampaan villasta, ruosteesta ja lasista.

Monet Jääskeläisen villateoksista ovat pitkänomaisia pötkylöitä, kuin kohtuuttomasti venytettyjä vartaloita, joista hahmottuu henkilöitä tai karikatyyrejä. Esimerkiksi teoksessa Night Watch (2021) pään virkaa toimittaa marmorimuna, pipona sillä on vaaleanpunainen lapasen peukalo. Vastapainona suurten kivien käsittelylle taiteilija tekee kevyitä, honteloita, kierrätysmateriaaleihin perustuvia teoksia.

Yksi näistä pitkänomaisiksi venähtäneistä teoksista on suomenlampaan villasta, sukkahousuista ja kivestä kasvanut Mother (2022). Äitiyskin on Jääskeläiselle tärkeä teema.

Kätten työt

Kivestä työstämisen aikana esiin nousevat kuviot pääsevät Jääskeläisen työprosessin aikana oikeuksiinsa. Hyvin kauniisti ja teoksen muotoihin yhteensointuvasti kivestä löytyneet vaaleat syklit, kuin vuosirenkaat, löytävät paikkansa ja merkityksensä teoksessa Cloud Number Nine (2021). Käden muotoa mukailevaan veistokseen upotetut teräskielet muistuttavat Jääskeläisen isoisän isästä, joka oli aikanaan tunnettu kanteleensoittaja ja -rakentaja.

KUVA5 Cloud Number Nine KK

Cloud Number Nine (2021). Hermelin-marmori, kupari, rauta ja teräs. Kuva: Katri Kovasiipi

Käsi on Jääskeläisen veistoksissa toistuva aihe. Eikä mikä tahansa käsi, vaan korostetun pyöreälinjainen ja töppösorminen. Taiteelliseksi esikuvakseen Jääskeläinen mainitsee amerikkalaisen, Kanadassa syntyneen Philip Gustonin (1913–1980), jonka vanhemmat olivat paenneet juutalaisvainoja Odessasta Montrealiin. Jääskeläisen muotokielessä on paljon Gustonin pyöreälinjaisesta käsialasta tuttua.

Gustonin maalauksista tuttu tupakanpätkä toistuu Jääskeläisen veistoksissa lyhytsormisten kivikäsien somisteena (lampaanvillaisena sekin). Aiheiden tasolla Jääskeläisen keskittyminen käsiin ja pyllyihin muistuttaa Gustonin keskittymistä kenkiin, saappaisiin ja kirjoihin.

Gustonin näennäisen banaalien aihevalintojen taustalla on raskaita historiallisia motiiveja, kuten holokausti ja Vietnamin sota, sekä niistä kumpuava tarve taiteellisen ilmaisun uudistamiseen. Oletettavasti hän omaksui sosiologi-filosofi Theodor Adornon (1903–1969) ajattelua. Adornon mukaan taiteilijat vahvistaisivat Auschwitzin synnyttänyttä tuhon kulttuuria, jos he loisivat taidetta käyttäen samaa kieltä, kulttuuria ja historiaa, jotka synnyttivät Auschwitzin. Oli siis luotava uusi taiteen kieli.

Myös BBC:n laajempi dokumentti Philip Guston, Odd Man Out (2004) löytyy YouTubesta.

Omilla aihevalinnoillaan ja työskentelymetodeillaan Jääskeläinenkin ravistelee vakiintuneita arvostuksia. Miksi muodoiltaan sarjakuvamainen käsi olisi aiheena liian vähäpätöinen massiivisen suureen kiveen veistettäväksi – onhan kehittynyt kyky käyttää kättä koko ihmiskunnan historian ratkaisevin elementti. Etenkin yhdistyneenä muihin lajeihin verrattuna ylikehittyneisiin aivoihimme. Ja kas, yksi näyttelyn parhaista teoksista onkin aivojen muotoja mukaileva, Lapin vihreään marmoriin veistetty Heavy Thinker (2021).

Norwegian Rose -marmorista syntynyt Creator (Olive and New Potato) puolestaan rinnastaa jo itsessään maksimaalisen ja minimaalisen. Suurella kämmenellä lepäävät oliivia imitoiva kivi, jadeiitti ja uuden sadon perunalta näyttävä löydetty kivi.

KUVA1 KANSIKUVA Emma Jaaskelainen FAA At her Fingertips Katri Kovasiipi

Emma Jääskeläisen teoksia Finlaysonilla. Kuva: Katri Kovasiipi

Jääskeläinen kertoo, että vaaleanpunaisen ja valkoisen kirjava Norwegian Rose on hänen lempikivilaatunsa, jota hän kutsuu varsin kuvaavasti meetwurstiksi. Creator on hyvä näyte myös siitä, miten Jääskeläinen antaa veistoprosessin aikana kivestä tulla esiin sen, mikä kivessä piilee jo valmiina – sille pitää vaan antaa tilaisuus tulla esiin. Tämän käden kynnet ovatkin kämmenpuolella, koska kivessä on ollut kynsimäisiä vaaleita paikkoja jo valmiiksi.

Jääskeläinen yhdistää moniin veistoksiinsa myös kovan ja pehmeän. Travertiinista syntyneen, hiukan virtahepomaisen kiviveistoksen Protector and Black Pepper (2020) kuonopiikit tai jäykät kuonokarvat ovat huokoisen kivilaadun reikiin upotettuja villakartioita. Jälleen taiteilija on leikkinyt kekseliäästi materiaalien hänelle tarjoamilla mahdollisuuksilla. Merkittävä osa taiteilijan työtä on huomata nuo mahdollisuudet ja ottaa niistä kaikki ilo irti.

Materiaaliset oivallukset ovat Jääskeläisen taiteilijalaadun kovinta ydintä. Katsoja saa osansa oivaltamisen onnesta, kun esimerkiksi huomaa, ettei teoksen According to Shadow (2017) varjo ole aito, vaan rakennettu. Odotushorisontin rikkoutuminen on taidekokemuksen tuottamia parhaita voimia.

KUVA7 Mammu

Still-kuva Emma Jääskeläisen videoteoksesta Mammu (2016). Kuva: Katri Kovasiipi

Oma suosikkini taidemuseolla nähtävistä teoksista ei kuitenkaan ole kiveä, itse asiassa se on varsin aineeton. Videoteoksessa Mammu (2016) Jääskeläinen kietoo hitaasti ja rauhallisesti villalankaa alastoman isoäitinsä ympärille niin pitkään ja niin paljon, että tämän vartalo ja iho ovat kauttaaltaan, kasvoja myöten, langalla peitetyt.

Videoteos tulvii läheisyyttä, luottamusta, hyväksyntää, intensiivistä läsnäoloa ja rakkautta. Isoäidin antautuminen lapsenlapsensa taideprosessiin on välitöntä, rentoa, luonnollisen ujostelematonta.

Tärkeä osa teosta on ääniraita, jolla isoäiti on kuva-aineiston valmistuttua kommentoinut, mitä kuvissa tapahtuu, mitä hän näkee ja kuinka sen kokee. Hän kommentoi kaikkea näkemäänsä, myös omaa kehollisuuttaan, toteavan hyväksyvästi.

Mammusta jää vahvasti sellainen olo, että tässä teoksessa Jääskeläinen esittelee meille tärkeimmän voimavarojensa ja taiteilijanlaatunsa lähteen.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Taiteen edistämiskeskus (Taike) on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

* *

Vuoden nuori taiteilija 2022 – Emma Jääskeläinen

  • Tampereen taidemuseo, Puutarhakatu 34, Tampere, 11.9. saakka ti–to 9–17, pe–su 10–18.
  • Painavimmat näyttelyn teokset ovat nähtävillä Finlayson Art Area -tapahtumassa, TR1:n Rullaamossa 28.8. asti.
  • Tampereelta näyttely siirtyy Vaasaan, Kuntsin modernin taiteen museoon, jossa se on esillä 1.10.2022–29.1.2023.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua