Helsinki Biennaali asettaa ihmisen oikeisiin mittasuhteisiin – puoli päivää kuluu nopsaan entistä Vallisaaren puolustuslinnaketta kiertäessä

12.07.2021

KUVATAIDE | Yhteys ekosysteemiin on näyttelyn kantava teema. Näyttelyn nimi Sama meri muistuttaa, miten kaikki on riippuvaista toisistaan ja vuoropuhelu merellisen ympäristön kanssa onnistuu yli odotusten.

Sama meri – ensimmäisen Helsinki Biennaalin nimi – osui nappiin. Voiko keskinäisriippuvuutta paremmin ilmaista. Puoli päivää kuluu nopsaan entistä Vallisaaren puolustuslinnaketta kiertäessä.

Parinkymmenen minuutin laivamatka Eteläsatamasta Vallisaareen käy siirtymäriitistä. Perillä odottaa autoton ja kiireetön maailma, ja väki hajautuu pieneltä alukselta juohevasti eri puolille saarta.

Sitten vaan kiertämään kolmen kilometrin pituista hyvin merkittyä reittiä. Täällä tuntuu historian läsnäolo. Saari on ollut sotilaskäytössä 1500-luvulta alkaen kunnes se vapautui Puolustusvoimilta kuusi vuotta sitten.

Rakennuskannassa näkyy monta historiallista kerrosta. Biennaalin 41 taiteilijan teokset on sijoiteltu vanhoihin ruutikellareihin, hylättyihin asuinrakennuksiin ja ulos. Kansainvälisessä joukossa Suomesta ovat muun muassa Jussi Kivi, Maaria Wirkkala ja Marjo Kanervo.

Biennaalin kuratoinnista ja tuotannosta vastaa HAM Helsingin taidemuseo ja sponsorijoukko on vaikuttava.

HB 21 Kivi 10

Jussi Kivi: Paikallisten artefaktien ja anomalioiden perinnehuone/ajattomuuden museo, 2021. Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Vanhalla tykkitiellä

Kun tieto biennaalista oheistapahtumineen julkistettiin, nousi poru. Vanhan puolustuslinnakkeen ainutlaatuinen luonto uhanalaisine lajeineen ei millään kestäisi 300 000 vierailijan askelia ja roskaamista. En tiedä kenen hatusta kävijätavoite on vedetty, mutta sen täyttyminen näyttää jo logistisesti mahdottomalta ainakin tänä kesänä, vaikka muukaan olisi laskettu eri puolilla kaupunkia laskettuja oheistapahtumia.

Pelko luonnon turmeltumisesta lienee turha. Valmisteluissa olivat mukana Metsähallitus ja Museovirasto, mikä näkyy teosten sijoittelussa. Ne on tarkkaan mietitty niin luonnon kulumisen kuin kulttuurihistorian kannalta. Biennaalireitti kulkee pääosin saaren keskellä leveää entistä tykkitietä pitkin poiketen välillä meren rannan kallioilla.

Merkityillä poluilla onkin syytä pysyä. Kielletyille alueille poikkeamisesta saa sakon. Tai pahempaa. Maastossa on yhä räjähteitä ammusvaraston räjähdettyä vuonna 1937.

HB 21 Cardiff Miller 1 2

Janet Cardiff & George Bures Miller: Forest (for a thousand years…), 2012. Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Yhteys ekosysteemiin

Biennaalista on tehty helposti lähestyttävä. Kattaus panee miettimään olemassaolon perusedellytyksiä globaalissa maailmassa ja näyttää miten inhimillinen aika on lopulta kovin lyhyt luonnon prosesseja vasten nähtynä. Yhteys ekosysteemiin on näyttelyn kantava teema. Varsinkin ulkona olevat installaatiot tekevät sen näkyväksi ja kuuluvaksi. Näyttelyn nimi Sama meri muistuttaa, miten kaikki on riippuvaista toisistaan ja vuoropuhelu merellisen ympäristön kanssa onnistuu yli odotusten.

Maatuva karike tuoksuu media- ja installaatiotaiteilija Teemu Lehmusruusun House of Polypores -teoksen ympärillä. Maasta kohoavista valkoisista tiilitorneista kuuluu tasainen humina. Se on sisällä lahoavien puiden ääntä, minkä äärimmäisen herkät sensorit muuntavat kuin urkusarjaksi. Tämän maaperäinstrumentin sähkö tuotetaan aurinkovoimalla.

Kallioille meren rannan tuntumassa on kahdeksan eri väristä kookasta kivipalloa. Berliinissä työskentelevän Alicja Kwaden silmäähivelevä Pars pro Toto -teos näyttää uhmaavan luonnonlakeja. Näennäisen keveiden, kahdeksaa planeettaa symboloivien pallojen ja kallioperän välille virittyy jännite vaikka ne ovat samaa erottamatonta kokonaisuutta. Teoksen nimi, suomeksi ”osa edustaa kokonaisuutta” muistuttaa, miten maailmankaikkeuden rakenteet toistuvat kaikkialla saman kaltaisina. Ajan miljoonia vuosia vanhat kerrostumat näkyvät pallojen pinnassa.

Aikaperspektiivi on huikea muissakin ekosysteemiä tarkastelevissa teoksissa. Maataiteen kanadalaiset perilliset Janet Cardiff ja George Bures Miller ovat rakentaneet vanhan lehmuskujan siimekseen ääni-installaation Forest (for a thousand years…), jossa puun kannoilla istuen voi kuunnella ääniä, joita metsä kuulee tuhannen vuoden aikana. Musiikkina on Arvo Pärtin Nunc dimittis. Äänimaisemaa täydensi Vallisaaressa pesivien lintujen laulu.

HB 21 Kwon 2

Hayoun Kwon: 489 vuotta, 2016. Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Ahtaita sumppuja

Sähkökatkon iskiessä iso osa teoksista vaimenisi. Varsinkin sisätilojen teokset rakentuvat pääosin liikkuvan kuvan ja äänen varaan. Niitä on sijoiteltu kapeisiin ruutikellareihin ja muihin sokkeloisiin ikkunattomiin holvirakennelmiin. Tämä tekee kohtaamisesta intiimin mutta pakottaa myös jonottamaan sisään pääsyä ja moni luovuttanee. Ahtaimpiin tiloihin pääsee kaksi ihmistä kerrallaan.

En ole vuosikymmenten aikana yhdessäkään toisessa kansainvälisessä biennaalissa tai muussa suuressa näyttelyssä törmännyt tilanteeseen, että teoksia esitellään yhtä ahtaissa sumpuissa. Aikaan sidotut teokset ovat onneksi lyhyitä. Kokemiseen ei mene tunteja kuten vaikkapa Venetsian viime biennaalissa.

Yksi vaikuttavimmista on eteläkorealaisen Hayoun Kwonin Koreoiden suljetulle rajavyöhykkeelle sijoittuva 489 vuotta -animaatio. Unenomaisessa teoksessa sotilas palaa muistoissaan tiheästi miinoitetulle paikoin mykistävän kauniille rajalle, jota luonto on alkanut ottaa takaisin kuin muistuttaen olevansa ihmisen keinotekoisesti piirtämiä rajoja vahvempi. Miinojen raivaaminen alueelta kestäisi teoksen nimessä mainitut 489 vuotta.

HB 21 IC 98 2 1

IC-98: Abendland (II: The Place That Was Promised), 2013, HAM Helsingin taidemuseon kokoelma. Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Turkulaisen taiteilijaduo IC-98:n hidasrytminen Abendland-videoteos puolestaan kurkottaa jo ihmisen jälkeiseen aikaan.

Keveämpää tunnelmaa tarjoaa Katharina Grossen teos Shutter Splinter. Karnevalistisen värikkääksi maalattu purkutalo sulautuu ympäristöönsä ja hämmentää maalauksen ja veistoksen rajapintaa, aivan kuten Grossen valtava maalattu kangasinstallaatio, joka täyttää Helsingin HAM-taidemuseon yläkerran.

Aleksanterinpatterin holvien alla on biennaalin eräänlainen nimikkoteos muovista virkattu kokonaisuus Helsingin koralliriutta. Sen viesti on, että jonain päivänä maailman koralliriutat voivat olla muisto vain ja meren valtaa muoviroska. Teos on osa Christine ja Margaret Wertheimin projektia, jota he toteuttavat yhteisöjen kanssa eri puolilla maailmaa. Helsingissä virkkaajia oli kevään aikana 3 000.

HB 21 Althamer 6

Paweł Althamer: Seitsemän vankia, 2020. Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Pakomatka luontoon

Erilaiset katsojan sisäänsä sulkevat, immersiiviset teokset ovat jo pitkään olleet kansainvälisten taidetapahtumien vakioaineistoa. Vallisaaressakin niitä on.

Mykistävin on puolalaisen Pawel Althamerin VR-tekniikalla tehty Seitsemän vankia -elokuva, jonka näyttelijät ovat Suomenlinnan avovankeja. Heidän mukanaan katsoja pääsee mukaan hyvin todentuntuiselle pakomatkalle kaltereiden takaa luontoon ja muun muassa Hotelli Tornin baariin. Katsoessa joutuu hokemaan itselleen, että tämä on todellakin vain virtuaalimaailmaa enkä ole sekoamassa vapauden utopian näyttäytyessä kovin elävän tuntuisena.

Althamerin elokuva sopisi mainiosti Suomi-brändin vahvistajaksi ulkomailla. Harmi, että tätäkin mahtuu kerralla kokemaan vain neljä – rajoitusten aikana kaksi – ihmistä kerrallaan.

Seppo Metso

Helsinki Biennaali Vallisaaressa 26.9.2021 asti. Tapahtumaan on vapaa pääsy ja se on auki päivittäin klo 11–18. Lautta Vallisaareen lähtee biennaalipaviljongin luota Vanhan Kauppahallin vierestä, elokuun puoliväliin asti myös Hakaniemestä.

HB 21 Grosse 33

Katharina Grosse: Shutter Splinter, 2021. Kuva: Maija Toivanen/HAM/Helsinki Biennaali 2021

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua