Haiharan parat -näyttely kysyy, onko ihminen osa paratiisia, parasiitti vai yhteydessä paranormaaliin

22.08.2022

Marianne Sirin veistos Somekuningatar (2020). Kuvat: Katri Kovasiipi

KUVATAIDE | Taidekeskus Haiharassa koetaan nyt veistotaiteen juhlaa. Krister Gråhnin kuratoima kokonaisuus osoittaa, miten monin tekniikoin ihmisfiguuria voikaan veistotaiteessa käsitellä.

Monimuotoisiin, eri keinoin toteutettuihin ihmisfiguureihin keskittyvä veistosnäyttely toimisi ehkä mainiosti ilman siihen konseptoitua tarinaakin. Mutta nyt eletään tarinallistamisen ja konseptoinnin aikaa, joten näyttely on paketoitu monimerkityksiseltä vivahtavan otsikon Haiharan parat alle.

Tässä yhteydessä para ei ole mikään raukkaparan sanavartalo, vaan länsisuomalaiseen ja ruotsalaiseen kansanperinteeseen kuulunut, maanomistajien puolta pitänyt haltia tai tonttu, jonka tehtäviin kuului suojella ihmisensä omaisuutta ja käydä kähveltämässä maitoa ja muita hyödykkeitä naapureilta isäntänsä tai emäntänsä hyväksi. Uskottiin myös, että mikäli para vahingoittui, myös sen lähettäjä kärsi.

Kansanuskon tarina, jolla Haiharan parat -näyttely on konseptoitu, on ihan veikeä, mutta itse en koe näyttelyn teoksilla ja taustakertomuksella mitään kovin elävää yhteyttä. Toki sen avulla on saatu näyttelylle ihan vetävä nimi. Kuraattori Krister Gråhn kertoo näyttelyn taustoista YouTube-videolla ja viittaa myös Haiharan kartanon menneisyyteen maatalouden saralla. Näin aasinsilta para-teemaan saa hiukan lisää tukea taakseen.

Inhimillisten roolien murtumapisteitä

Heti Haiharan kartanon eteisessä erityiseen tunnelmaan virittää Ilai Lehdon kultahahmoinen veistosinstallaatio Blissfull (2018), johon kuuluu myös ääni. Teoksen äänimaailmassa kajahtelevien kellojen koko ja veistoksen minimaalisen koristekellon välillä vallitseva kontrasti on huvittava, ajattelun kerrostumia hyvällä tavalla paikaltaan nyrjäyttävä oivallus. Päättömän ja raajattoman kultakaapuisen hahmon torsous ja ylenpalttisuus yhdistävät kutkuttavalla tavalla suureellisen ja miniatyyrimäisen.

Lehto käyttää veistoksissaan kierrätysmateriaaleja, kuten nurinkäännettyjä ja uuteen uskoon tuunattuja pehmolelujen päitä yhden kartanon seinustan täyttävässä installaatiossaan Trophy Wall (2020). Aiheiden ja sisältöjen tasolla hän murtaa etenkin sukupuolimäärittelyihin ja mieskuvaan liittyvä stereotypioita. Myös nuhjuistenkin sisäisten kokemusten ensisijaisuus verrattuna siloiteltuun ulkokuoreen tuntuu olevan hänelle tärkeää. Hänen teoksissaan on olennaista murtumapisteen esilletuominen: söpö, harmiton ja hauska muuntuu pienellä eleellä tai käännöksellä tuskalliseksi ja selittämättömäksi.

Puunveiston laveat mahdollisuudet

Puuveistoksiin keskittyvät näyttelyn taiteilijat Joakim Sederholm, Riku Riippa ja Reetta Gröhn-Soininen osoittavat töillään, miten kauas toisistaan samalla materiaalilla pääsee.

Sederholmin puiset hahmot ovat kuin liikuttavan draaman henkilöitä. Veistokset käsittelevät erilaisia ihmisyyteen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen kuuluvia rooleja, kuten veistoksissa Pieni klovni (2017), Donna (2018) ja Onnen onkija (2021). Suurikokoinen Big Guy (2017) on kokonsakin puolesta ison näyttelysalin keskeisin huomionkerääjä, yhtä aikaa valtava, ujo ja lempeä. Iso jätkä on kaikkea muuta kuin pelottava, taide voi opettaa meitä murtamaan päähämme jumiutuneita stereotypioita.

KUVA2 Sederholm

Joakim Sederholmin puuveistoksia Haiharan kartanossa. Oikealla Big Guy (2017).

Sederholm käsittelee teoksissaan myös tunteita. Hän veistää puusta ihmishahmoisia tunteen kuvia. Tästä ovat oivallisia esimerkkejä Tiukka paikka (2020), Smile (2020) ja Täynnä (2019). Sederholmin tapa tuoda esimerkiksi hämmennystä ja muita tunteiden välitiloja puuhahmojensa kautta näkyviksi tuo mieleen Tommi Toijan veistosten pojat, vaikka mainittujen taiteilijoiden materiaalit, tyylit ja työskentelytavat poikkeavatkin toisistaan varsin paljon.

Sederholm maalaa puuveistostensa pinnan, monin paikoin läpikuultavasti häivyttäen ja jättäen näkyviin myös raakapuuta ja liitoksia. Ilmeikkyyttä korostaviin kohtiin osuvasti sijoitetut punaiset, keltaiset, valkoiset ja mustat väripinnat tuovat mieleeni sarjakuvailmaisun. Jotenkin koen nämä Sederholmin veistokset kautta linjan hyvin sarjakuvamaisina, vaikka ne ovatkin rouhealla otteella käsiteltyä, siloittelematonta puuta.

Myös Riku Riippa veistää ihmishahmoja, mutta hän työstää veistostensa puun näyttämään ikivanhalta, kuin meren syvyyksistä laivanhylystä nostetulta ja huolella hiotulta. Riipan nimettömien, suoraan eteensä katsovien, syvästi vaikenevien teosten ympäröimänä tunnen melkein olevani keskiaikaisessa kirkossa. Hetken seison siinä ihmisyyden historian lyhyellä jatkumolla, jossa omakin elämäni on kuin kärpäsen lento.

KUVA3 Riippa

Riku Riippa ei anna veistoksilleen nimiä. Kuvan puuveistos on vuodelta 2020.

Reetta Gröhn-Soiniselta nähdään kaksi varsin erilaista veistosinstallaatiota. Molempien materiaalina on ollut puu, mutta sen käsittelytapa eroaa näiden installaatioiden välillä voimakkaasti toisistaan.

Teoksessaan Sinisiä, punaisia ja keltaisia kukkia (2020) Gröhn-Soininen on tavoittanut tunnetun klassikkomaalauksen tunnelman. Veistäjän kädenjälki on kulmikasta ja painavaa, rouhea lopputulos on tarkoituksellisen hiomatonta, puun massaa ja materiaalisuutta kunnioittavaa. Assosiaatio laajalti rakastettuun, etenkin tamperelaisille hyvin tuttuun maalaukseen on sykähdyttävä kokemus, maalauksen olennaisen tunnelman siirtäminen veistosinstallaation muotoon onnistuu yllättämään positiivisesti.

Gröhn-Soinisen toinen veistosinstallaatio, I can say the f-word (2020) on kuin pysäytyskuva satiirisesta draamasta, jossa kolme hahmoa varjonyrkkeilee oletettuja uhkia vastaan. Kullankiillot vaaleissa ihmisfiguureissa viittaavat vaurauteen ja ulkokultaisuuteen, jatkuva puolustusasema puolestaan näiden henkilöiden ongelmiin kohdata muita eläviä olentoja ja ympäröivää maailmaa.

KUVA4 Karsikas

Matias Karsikas, Metsäsmaragdi. Keramiikka, lasi ja kulta (2022).

Matias Karsikas on luonut puun, keramiikan, lasin ja kullan yhteispelillä orgaanisia veistoksia, joissa luonto sekä kasvun ja mutaatioiden mahdollisuudet tuntuvat olevan jännittävällä tavalla läsnä. Taiteilija hyödyntää lasin materiaalisia ulottuvuuksia erityisesti pisaramuodoissa, jotka pullistelevat ihmeen täydellisinä teoksissa Metsäsmaragdi ja Hiillos (2022). Niiden äärellä kokee selittämätöntä katsomisen onnea, jonkinlaista täydellisen muodon äärellä syttyvää täyttymystä.

Kätketty ja haavoitettu minuus

Marianne Sirin veistotaide ihastutti kuluneena kesänä jo Oriveden Purnun kesänäyttelyssä. Haiharan kartanossa häneltä nähdään kipsiveistos Somekuningatar (2020). Valkoinen, täydellinen nainen täydellisen harkitussa asennossa, alusvaatteisillaan mutta sisimpänsä kätkien. Siri on myös maalannut kipsiveistoksensa harkitulla vaalealla sävyllä. Äärimmäisen sileäksi käsitelty mattapinta luo veistokseen erityisen elastisen, intensiivisen ja huokoisen vaikutelman. Lähes kaiken fyysisyydestään paljastava Somekuningatar ei paljasta sisimmästään mitään.

Kaisaleena Halisen lasitetusta keramiikasta syntyneet veistokset ovat tutkielmia identiteetin rakentumisesta ja haavoittuvuudesta. Hiukan hymytyttö- ja hymypoikapatsaita muistuttavat, tosin niitä totisemmat, keramiikkapäät ovat saaneet osakseen kolhuja.

KUVA5 Halinen

Kaisaleena Halinen, Cured. Lasitettu keramiikka ja araldiitti (2021).

Hiljaisissa videoteoksissa Waves (2020) ja Sinelmä (2020) katsoja voi tarkkailla muutoksia, joita valaistus ja laajeneva värialue synnyttävät keramiikkapäihin. Maailmaan heitetty Alter ego (2020) muistuttaa hiljaisen humoristisuuden ja traagisuuden yhdistäen tarpeestamme peittää todellinen minuutemme.

Kierrätysmateriaalien loputtomat mahdollisuudet

Kierrätysmateriaaleja käyttäviä taiteilijoita Haiharassa edustavat Ilai Lehdon lisäksi Teemu Salonen ja Jaakko Tornberg. Salosen veistoksissa toteutuvat hyvinkin erilaiset ideat, joissa kaikissa kukoistavat vahvat viittaukset japanilaiseen ja ehkä laajemminkin Aasiasta kantautuvaan estetiikkaan. Monenlainen muovikrääsä, muovikukat ja -kasvit sekä muut materiaalit taipuvat Salosen käsissä esteettisiksi kokonaisuuksiksi, joiden nimet keskittyvät käytettyihin materiaaleihin. Esimerkiksi teosnimi HD-PE 2 on suora viittaus kierrätysmuoviin.

Samassa salissa Marianne Sirin täydellisen Somekuningattaren kanssa sijaitsee Teemu Salosen Love Doll (2022). Nippusiteillä kasaan runtattu seksinukke taipuu ja kutistuu jonkinlaiseksi ruusukkeeksi. Kun elokuvissa otetaan nippusiteet esiin, se ei tiedä hyvää päähenkilöiden terveydelle ja vapaudelle. Elokuvista tuttu väkivallan ja alistamisen kuvasto laittaa tämän teoksen äärellä liikkeelle voimakkaita assosiaatioita ja erilaisia tulkinta-avaruuksia. Itse näen tässä teoksessa paljon kantaaottavuutta – petettyjä kapitalistisia lupauksia ja yksinäisyyden kulttuurin ilmaisua.

KUVA6 Salonen1

Teemu Salonen, Love Doll. Nippusiteet, hevosen jouhet, sukkahousut, seksinukke, lasi, LED (2022).

Jaakko Törnbergin installaatio Työväkeä (Luxus, 2018–2022) täyttää yhden näyttelyhuoneen seinät lähes kauttaaltaan. Installaatio rakentuu kullanvärisistä ja vihreistä pikkuhahmoista, jotka Törnberg on koonnut mitä mielikuvituksellisimmin käyttämistään löytöesineistä.

Teokset koukuttavat tutkimaan, miten kekseliäästi taiteilija on löytänyt erilaisille kierrätysesineille uusia käyttötarkoitusideoita. Hahmoja on niin paljon, että niiden äärellä voi alkaa myös laajemmin pohtia, miten pienet yksilöt erottuvat suurista massoista, ja miten näennäisiä yksilöllisyyden ilmaukset lopulta ovat vaikkapa ihmislajia kauempaa katsottaessa.

KUVA7 Tornberg

Osa Jaakko Törnbergin installaatiosta Työväkeä (Luxus, 2018–2022).

Kokonaisuus on yhtä aikaa hauska ja lohdullinen – vaikka toisaalta tuo esiin laumaeläinkohtalomme. Hyväntuulisten hahmojen marginaalista löytyy myös yksi vihainen pyssymies kuin muistutuksena siitä, miten väkivalta uhkaa yhteisöjä.

Myös Taneli Rautiaisen installaatio Nimetön (Omakuva) rakentuu jo olemassa olleista esineistä ja asusteista. Se tuo väistämättä mieleen Jarno Vesalan ja Markus Kåhren teoksista tutun katsojan aistikokemusten haastamisen ja hämmentämisen. Tilakokemuksen taivuttelu on Rautiaisellakin keskeistä.

Haiharan parat -näyttely ei esitä uusia teoksia, vaan kuraattori Krister Gråhn on pitänyt tärkeänä luoda uuden esitystilan ja tilanteen jo aiemmin syntyneille teoksille.

Kuraattoria voi kiittää todella onnistuneista valinnoista. Eri aikoina syntyneet teokset ovat luontevassa yhteydessä toisiinsa. Niiden välillä voi katsojana kokea luontevaa dialogia, vaikka teosten sijoittelu ja ripustus antaa jokaiselle näyttelyn yksittäiselle taiteilijalle myös oman rauhoitetun tilan.

Jos olisi vielä tapana antaa kuvataidenäyttelyille tähtiä, antaisin tälle näyttelylle viisi tähteä. Poistuin Haiharan kartanosta virkistyneenä ja onnellisena.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Taiteen edistämiskeskus (Taike)
on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Haiharan parat – kesänäyttely 2022. Taidekeskus Haihara, Haiharankatu 30, Kaukajärvi, 28.8.2022 saakka ti–su 12–18.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua