Galleriakatsaus: Karjalaisuuden näkyväksi tekemistä, konstruktiivisuutta ja näköaistin hämäystä sekä väreillä ilakointia

16.08.2022

Reeta Suvanto: Kuolemankoštoi 1 ja 2 (2022).

KUVATAIDE | Katri Kovasiipi kirjoittaa Tampereen gallerioista: Reeta Suvannon taidetta Rongassa, Lars Holmströmin reliefimaalauksia ja digitaaligrafioita Saskiassa sekä Sirkkaliisa Virtasen maalauksia Koppelossa.

Kätketty karjalaisuus

Suomalais-karjalainen korutaiteilija Reeta Suvanto (s. 1993) käsittelee teoksissaan karjalaisuutta, ja kuinka verhottua se on yhteiskunnassamme. Samalla hän hakee taiteellaan keinoja karjalaisuuden ja karjalan kielen näkyväksi tekemiseen.

Galleria Rongassa esillä olevia teoksia hallitsee valkoinen väri. Verhomaisesti tai käspaikkamaisesti installoituihin kankaisiin Suvanto on kiinnittänyt ovaalinmuotoisia keramiikkakoruja, kuin rintakoruja, joihin hän on maalannut karjalaisiin perinnekäsitöihin viittaavia kuvioita.

Joskus muutoin sileän korun pintaa hallitsee murtuma, kuin muistutukseksi kivuista, joita edellisten sukupolvien kokema pakolaisuus ja siihen liittyneet kulttuuriset menetykset ovat aiheuttaneet sukupolvien ketjussa.

KUVA2 Reeta Suvanto Keramiikkakorut

Reeta Suvannon tänä vuonna valmistuneet keramiikkakorut on kiinnitetty valkoiseen, verhomaiseen kankaaseen. Koruteosten nimet ovat vienankarjalaa: Riitamoa (Kahden kulttuurin välissä), Inehmini (Ihminen), Vägi (Voima), Juon’i (Polku) ja Šalakkali (Salassa).

Karjalan kieli ja karjalainen kulttuuri ovat erittäin uhanalaisia. Sitä ei voi olla miettimättä katsoessaan Suvannon tekstiiliteosparia Kuolemankoštoi 1 ja 2 (Kuolinvaate 1 ja 2, 2022). Suvannon teokset ovat pelkistettyjä tiivistyksiä. Ne eivät selitä lähtökohtiaan, ja näyttelyssä jatkuvasti toistuva runsas valkoinen pinta saa miettimään menetettyjä tarinoita, unohdettuja ihmisiä, unohdettua kieltä ja kadotettuja yhteyksiä. Suvanto saa visualisoitua mykistämisen ja mykkyyden, jota piilotettuun karjalaisuuteen liittyy.

Materiaalista vaihtelua tekstiilivoittoiseen näyttelyyn tuovat installaation Šiämeh kätetty (Sydämeen kätketty, 2018–2021) kipsirasiat. Vitivalkoisten kipsiesineiden ympäri on kieputettu punaista villalankaa, niihin on maalattu viitteellisiä kuvia kultavärillä ja raaputettu tai koverrettu eletyn elämän jälkiä. Nämä teokset ovat merkillisiä luoksepääsemättömyyden kuvauksia. Ne käsittelevät asioita, joita emme pysty syystä tai toisesta ilmaisemaan tai tavoittamaan.

Suvanto on nimennyt teoksensa karjalan kielellä, vienankarjalan murteella. Teosnimet tarjoavat katsojalle tulkintaa suuntaavia johtolankoja, ja karjalankieliset nimet on myös suomennettu teoslistaan. Karjalan kielen käyttäminen teosten nimeämisessä on keskeinen osa Suvannon taiteilija-aktivismia.

Taiteilija ammentaa työskentelyynsä aineksia sukunsa historiasta. Näyttelyn muusta, jopa pidättyväisen valkoisesta ilmeestä poikkeaa voimakkaasti katsojan kanssa kommunikoiva installaatio Viimoni šana, jossa taiteilijan isoäidin isän Konstantin Moisejeffin viimeiset sanat ennen pakoa Suomeen on kirjoitettu suurikokoisen peilin pintaan punaisella värillä:

”Sanokkuo jotta että ole milma kahteh netälih nähnyn kum hyö tulou ta kyšyö. Mie lähen pakosittši Suomeh.” (Sanokaa, että ette ole minua kahteen viikkoon nähneet, kun ne tulevat ja kysyvät. Minä lähden pakoon Suomeen.)

Suvannon isopappa pakeni suoraan heinätöistä Suomeen. Muu perhe oli paennut perässä, Suvannon isoäiti tuohikontissa ja lehmän kellossa heinää. Tämä tarina yhdistyy vahvasti Suvannon teokseen Šisällä heinyä, jossa isoäidin kotipaikalta tuotuun rasiaan pakatun hajuheinän tuoksu tuntuu heti galleriaan astuessa.

Suvanto itse on kertonut avoimesti suhteestaan karjalaisuuteen ja vienankarjalaisista juuristaan. Muun muassa hän kirjoittaa:

”Kaiken tämän äärellä olen tajunnut, että jos minä en tätä kulttuuria ja kieltä opi, jos minä en ole tästä kiinnostunut, jos minä en tästä puhu, se katkeaa.”

Reeta Suvanto: Kätkellä. Galleria Ronga, Rongankatu 1 C 9, Tampere, 18.8. saakka ti–pe 12–18 ja la–su 12–16.

* *

KUVA3 Holmstrom Lumen1

Lars Holmström, Lumen 1 (2022).

Holmström huijaa näköaistiamme

Kun katson Lars Holmströmin (s. 1949) teoksia Galleria Saskiassa, alan purkaa mielessäni konstruktivismin käsitettä. Tai senhän tekee Holmström teoksillaan, minä katsojana vain hyppään hänen kyytiinsä.

Hän ei vain maalaa väripintoja ja rakenteita, nyt hän myös rakentaa pintoja moniulotteisiksi maalauspohjiksi, irrottaa teoksensa perinteisestä neliön muodosta luomalla maalauspohjaan lisää neliöitä, kiinnittämällä ne kulmistaan kiinni edellisiin rakenteisiin, muodostaen jatkumon, ketjun – hakemalla teostensa rakenteille uudenlaista polkua ja jopa epäjärjestystä, vaikka on taiteilijana tunnettu nimenomaan ankaran visuaalisen järjestyksen miehenä. Toki näitäkin teoksia hallitsee lopulta tietty systemaattisuus, epäjärjestys ja kaaos eivät kuulu Holmströmin säntilliseen repertuaariin.

Tämä konstruktioiden kehittely ei ole ainakaan katsojan näkökulmasta tunteiden tie. Se voi olla älyllistä, matemaattista, loogista, tasapainoa hakevaa ja löytävää. Se on systemaattisuuden ylistys. Tasapainon tavoittaessaan se voi olla katsojalle rauhoittava, virkistävä, erityisellä tavalla havahduttava kokemus.

Innostavimpia Galleria Saskian teoksista ovat yllättäen Holmströmin digitaaligrafiikalla toteuttamat, näköaistia huijaavat teokset. Etenkin digitaaligrafiat Quadratum IV G, Quadratum VIII G ja Quadratum X G (2021) todistavat, että näköaistimme on mitä suurimmassa määrin huijari. Kun näitä teoksia tuijottaa ja samalla ottaa askeleita lähemmäs tai kauemmas niistä, teosten keskimmäiset värikentät näyttävät kasvavan voimakkaasti. Samaten ympyrämuotoiset teokset Orbis II G A, Orbis V G A ja Orbis IX G A katsovat takaisin yleisöönsä päin ja sykkivät niiden mahdollisuuksille antautuvalle katsojalleen. Näitä efektejä ei voi kuitenkaan tallentaa kameralla.

Mistä tuo näköaistin huijaus sitten syntyy? Näissä teoksissa kirkkaan väripinnan, esimerkiksi oranssinpunaisen, kirkkaanvihreän ja kirkkaansinisen neliön rinnalla on tummanvioletti, rajoiltaan epätarkka reunus, joka syvenee ulkoreunan pikimustaksi. Juuri tuo reunoiltaan sumennettu värialue voimakkaan ja kirkkaudessaan intensiivisen värikentän ympärillä tuottaa teoksen edessä liikkuvalle katsojalle sykkivän ja muuntuvan näkymän. Tästä pääsee kuitenkin osalliseksi vain altistamalla itsensä, suostumalla itse harppomaan tai häilymään teoksen luona eteen ja taakse, jotta voi havaita etäisyysvaihteluiden tuottamat muutokset näköhavaintoihinsa.

Digitaaligrafiikalla Holmström on alkanut jo vuosia sitten vapauttaa itseään vanhoista konstruktivistileimoistaan, vaikkei olekaan vaihtanut estetiikkansa syvintä olemusta. Digitaaligrafioissaan hän tutkii ja havainnollistaa myös värien vaikutuksia toisiinsa. Konstruktivismin perusolemukseen kuuluvat perusmuodot, neliöt ja ympyrät ovat ahkerasti käytössä edelleen.

Teostensa nimeämisessä Holmström tuntuu pyrkivän kansainvälisyyteen tai universaaliuteen ja luo siihen omia systeemejään teossarjojen roomalaisten järjestyslukujen ja kirjainkoodien avulla. Nimetkin ovat viestejä, joilla taiteilija korottaa teoksensa arkitodellisuuden ylä- ja ulkopuolelle. Joskus ne ovat myös etäännyttäviä – ja sävyltään toki aika elitistisiä.

Lars Holmström: – brut – Galleria Saskia, Pirkankatu 6, Tampere, 24.8. saakka ma–pe 12–18 ja la–su 12–16.

* *

KUVA4 Sirkkaliisa Virtanen Ekspressio

Sirkkaliisa Virtasen akvarelli Ekspressio on sävyiltään syksyinen verrattuna Virtasen muihin teoksiin.

Maisemallisia mehiläisvahamaalauksia ja akvarelleja

Sirkkaliisa Virtanen on koloristi, jolle ominaisia työskentelytapoja ovat akvarelli ja mehiläisvahamaalaus eli enkaustiikka. Galleria Koppelon näyttelyssään hän rinnastaa näillä molemmilla tekniikoilla toteuttamiaan teoksia niin, että katsoja voi huomata näiden tekniikoiden olevan yllättävän läheistä sukua toisilleen.

Virtasen teoksista hahmottuu usein maisemallinen näkymä, mutta niitä voi katsoa myös puhtaasti väriabstraktioina. Virtanen sekoittaa ennakkoluulottomasti alun perin kirkkaita, jopa räikeitä mehiläisvahavärejä keskenään saaden aikaan myös kiinnostavan murrettuja ja luonnollisia sävyjä.

Hän kiinnittää värit maalauspohjaan moni-ilmeisesti, myös silitysraudan kärkeä niin taitavasti käytellen, että saa yllättävän pikkutarkkojakin kohtia toteutettua tällä silittämiseen perustuvalla maalaustekniikalla.

Innostus ja rohkeus erilaisiin tekniikkakokeiluihin välittyy Virtasen teoksista. Värien vapaa ja valoisa leikki on näiden hyväntuulisten teosten keskeinen käyttövoima. Lopputuloksista näkee, että tekijä nauttii työstään.

Näyttelyssä on mukana myös alkoholimusteella toteutettuja teoksia. Yleisilme on ekspressiivinen ja vapautunut, toisaalta tekniikkavetoisessa tekemisessä myös sattumalla on oma roolinsa. Usein Virtasen teokset tuovat mieleeni tekstiilien maailman, kuten villisti ja värikkäästi maalatut silkkihuivit.

Sirkkaliisa Virtanen: Ohutta yläpilveä. Galleria Koppelo, Kauppakatu 14, Tampere, 28.8. saakka ti–pe 12–18 ja la–su 12–15.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Taiteen edistämiskeskus (Taike) on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua