Simon Boden loisti Matteus-passiossa – arvio Tampere Filharmonian pitkäperjantai

Aapo Häkkinen. Kuva: hebo.fi

Tampere Filharmonian konsertti Tampere-talossa 6.4.2023. Matteus-passio. Aapo Häkkinen, kapellimestari. Tampereen Filharmoninen Kuoro valmentajinaan Ruut Kiiski ja Jouni Rissanen. Solistit: Simon Bode (evankelista), Lydia Teuscher (sopraano), Marie Seidler (altto), Hugo Hymas (tenori), Stephan MacLeod (basso ja Jeesus) ja Cornelius Uhle (basso).

Tampereen Filharmonian kuorojen huhtikuu alkoi orkesterin ja paikallisen kuoron klassikolla. Matteus-passio johdatti yleisön varmaotteisesti pääsiäisajan tapahtumiin. Oli selvää, että matkan määränpäänä ei ollut noitien Kyöpelinvuori, vaan Kristuksen Golgata.

Aapo Häkkisen luotsaama esitys oli kahteen osaan jaetun jousipainotteisen orkesterin ja samoin kahdeksi kuoroksi jaetun kuoron musiikillista juhlaa. Olennaisena koristeena kuulijaa kutsuivat huilut, oboet ja tietysti sellon ja urkujen tai Häkkisen cembalon säestys, basso continuo. Tälle pohjalle oli solistien hyvä asettua.

Solistikaartista minut valloitti evankelistan roolin laulanut Simon Boden. Kirkas tenori kantoi tarinaa vivahteikkaasti ja selkeästi artikuloiden, tekstinsä tietäen. Stephan MacLeod loi Jeesuksesta tasaisen, kohtaloonsa alistuvan ihmisen, ja loppupuolen bassoaariassa Komm, süsses Kreuz hän loisti lyyristä kauneutta. Cornelius Uhlen laulamat Juudaksen ja Pietarin osuudet värittivät osuvasti petturin maailmaa ja katumuksen epätoivoa. Marie Seidler ja Lydia Teuscher onnistuivat parhaiten duetossaan So ist mein Jesu nun gefangen. Sooloissa etenkin Seidlerin ääneen kaipasin tummuutta ja syvyyttä.

Lähes satapäinen Tampereen Filharmoninen Kuoro kahlasi partituurinsa läpi kunnialla. Hieman haparoivan alkukuoron jälkeen varmuus alkoi asettua ja jo kuoro-osuudessa Sind Blitze, sind Donner kehrättiin esiin iskuvoimainen crescendo. Väkijoukkojen raivo oli sisäistetty. Toisaalta koraalit hengittivät muhkeasti yhteisen uskon rauhaa.

* *

Oli ilo seurata Aapo Häkkisen johtamista. Aarioiden aikana hänen kätensä ja koko kehonsa puhuivat ilmeikkäästi. Ja heti, kun tarvittiin evankelistalle cembalosointu, mies istahti paikalleen, sormet löysivät soinnut ja silmät partituurisivun. Ja taas mentiin.

Orkesterin jousille kiitos ”Jeesuksen sädekehän” sitkeästä ylläpidosta. Sellolle erityiskiitos järisyttävästä tärinästä temppelin esiripun repeämisen hetkellä.

Passion esittäminen konserttitalossa mahdollisti suuren esiintyjäjoukon. Solistien ja oboistien paikata toiseen liikkuminen toi esitykseen myös hiukan draamallista elementtiä. Kokonaisuus oli varmaankin helpommin hallinnassa konserttisalissa kuin kaikuisassa kirkossa. Toisaalta konserttisali söi intiimiä kokemusta olla kokonaan musiikin ympäröimänä ja alleviivasi eroa esiintyjien ja yleisön välillä.

Mietin, että tässä esityksessä ei riittänyt pelkkä musiikkiin sukeltaminen, kauniiden äänten ja kapellimestarin liikehtimisen tarkkailu. Kyseessä on kuitenkin draama, jossa musiikki on täysin sidoksissa alkukielen tekstiin. Seurasin saksankielistä tekstiä ja huomasin, kuinka sanat värittyivät musiikista – vai olikohan se päinvastoin. Kolmen tunnin jälkeen viimeisellä sivulla ihmettelin: nytkö jo! Olisin huoletta voinut jatkaa kaksi tuntia lisää. Matteus-passio tuntui kuin luterilaiselta pääsiäisyön palvelukselta.

Marja Mustakallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua