Helvetti soikoon taas! SaariHelvetti 2021 tarjoili metallia monella tapaa extremeissä olosuhteissa

11.08.2021

Kuvat: Eli Harju

FESTIVAALI | Hevi ei häviä, vaikka kokoontumisrajoitukset kiristyisivät ja vettä sataisi kaatamalla. Saarihelvetti-festareita vietettiin elokuun ensimmäisenä viikonloppuna Tampereen Viikinsaaressa – käsidesin katkussa, mutta hyvässä hengessä.

Musta ei ehkä ole paras vaatetusvalinta laivan kannelle, kun aurinko paistaa ja mittari näyttää yli 20 astetta, mutta perustelepa se tälle yleisölle. Lauantain ensimmäinen jalometallinen kyyti, eli Hopealinjojen laiva Laukontorilta kohti Viikinsaarta ja Saarihelvettiä, on täynnä erittäin hikisiä matkustajia.

Muutamaa ärtynyttä lämpötilakommenttia lukuun ottamatta kukaan ei ilmaise olevansa erityisen pahoillaan. Ei, vaikka elokuiselle metallifestarille rätkäistiin viime metreillä maskipakko ja turvavälejä kunnioittamattomat kävijät luvattiin poistaa tapahtumasta. (Pyhäjärveenkö?)

Kuva 1 laiva

Matkustajat pysyivät asianmukaisesti maskiensa takana laivamatkalla Viikinsaareen.

Mustan lisäksi pukukoodissa suositaan aiempien vuosien Saarihelvetti-paitoja. Moni matkalla kohdattu kertoo olleensa vuodesta 2015 järjestetyillä festareilla uskollisesti joka kerta. Omistautumisen huomaa myös marssijärjestyksestä. Kun laivasta on poistuttu kohteliaan verkkaisesti, moni suuntaa ihmettelemättä ja karttaa vilkuilematta syömään, juomaan ja hengailemaan ilman mitään kiirettä. Saarihelvettiin tullaan toki musiikin takia, mutta myös olemaan ja viihtymään.

– Tänne voi tulla vähän niin kuin omaan olohuoneeseen, juuri sellaisena kuin oikeasti on, kehuu yksi oluen jonottajista.

Vieressä myydään mahtavan makaaberia syötävää: vartaassa killuu kokonainen porsas. Pöydässä jaetaan aurinkorasvaa, jotteivät ihmisetkin pian paistuisi.

Kuva 2 8

Tarjolla oli sopivan hirmuista ja niin ikään asiallisesti suojautunutta sikaa.

Puhtaat kädet, likainen mieli

Inferno Stagen eteen auringonpaisteeseen on kerääntynyt jo kiitettävästi hevikansaa. Tapahtumaa juontava Stella Polaire muistuttaa kaikkia maskeista, turvaväleistä ja käsien desinfioinnista, ennen kuin Shereign avaa koko helvetin musiikkikattauksen.

Vasta viime marraskuussa ensimmäisen sinkkunsa julkaissut Shereign soittaa melodista, kitaravetoista menometallia, joka sopii loistavasti festivaalin ensimmäiseksi aktiksi. Sara Strömmer on paitsi ihailtavan monipuolinen laulaja, myös letkeä spiikkaaja. Long may she reign!

Kuva 3 Shereign

Perjantain avasi Shereign, jossa laulaa niin kauniiseen tunnelmointiin kuin räkäiseen karjuntaankin taipuva Sara Strömmer.

Isomman lavan Kaaoszine Stagen korkkaa vielä vähemmän vakavalla otteella retrohevipumppu Tyrantti. Lavaa lähin ruokakoju on sen verran lähellä, että tilaan vegepyttipannuni elekielellä. Kojun väki ei liene ensimmäistä kertaa tämän kaliiberin kekkereissä, sillä ostotapahtuma sujuu täydellisessä yhteisymmärryksessä.

Pimeää kohti

Mitä on tämä säälimätön ryskytys, jossa kaikuvat kaikki suomimetallin parhaat puolet? En voi kuin seurata korviani hellästi pahoinpiteleviä säveliä takaisin Infernolle. Siellä soittaa I Revolt, joka astui kaartiin vain hetkeä ennen festivaalia Detsetin jouduttua perääntymään.

I Revolt (”En Ruppee”?) työstää parhaillaan debyyttialbumiaan. Keikka on siis tavallaan hienoon, mutta myös surulliseen aikaan: vokalisti Ville Jantunen julistaa Joey Jordisonin olleen hänen syynsä aloittaa musiikkihommat, ja omistaa edellisellä viikolla menehtyneelle rumpalilegendalle yhden setin kappaleista.

Kuva 4 I Revolt

Mukavasti räiskyvä I Revolt oli saanut riveihinsä uuden basistin vasta viikko sitten.

Eikä hän ole ainoa, joka täällä muistaa edeltä menneitä. Kuulen festivaalikävijän viereisessä pöydässä kertovan, kuinka Sentencedin Miika Tenkulan kuolema oli hänelle aikoinaan kova paikka. Itse olen saanut katkeransuloista voimaa kaikista Viikinsaaressa näkemistäni vuonna 2019 lopettaneen ja viime vuodenvaihteessa entisen nokkamiehensä manan majoille menettäneen Children Of Bodomin paidoista. Auringon paistaessakin metallissa on oma melankoliansa ja pimeää pelkäämättömyytensä.

Seuraavana Kaaosta pimentämään kiipeää Swallow The Sun.

– Don’t fall asleep, laulaa Mikko Kotamäki. Kesäillan varjot pitenevät, eikä kukaan nuoku.

Kuva 5 varjo

Muuan järjestysmies suitsutti työskentelevänsä mieluummin hevifestareilla kuin missään muualla; synkkäsieluinen yleisö osaa bailata hyvässä järjestyksessä.

Yllättäviä esityksiä

Päädyn jo toista kertaa hiukan sattumalta Inferno Stagen eteen, kun One Morning Left aloittelee.

Ystäväni on kehunut bändiä ”hiukan hauskaksi”, mutta se osoittautuu vähättelyksi. One Morning Left (”Muuan aamuvasemmisto”?) vetää puoleensa monenlaisia määrittelyjä elektrosta erinäisiin metallin alalajeihin, mutta niistä osuvin saattaa kuitenkin olla zumbacore. Eturivissä voisi pelätä saavansa sydänkohtauksen, vaikka olisikin muistanut laittaa korvatulpat ajoissa.

Kuva 6 One Morning Left

Kun One Morning Left käskee heiluttaa takalistoa, yleisö tottelee. Kuvassa puhtaampia vokaaleja päästelevä Leevi Luoto.

Festivaalin omien paitojen jälkeen ehkä perjantain nähdyimpiä ovat olleet Insomniumin bändipaidat, ja pohjoiskarjalaista mustasydämisyyttä kuulemaan saapunut joukko saattaisikin saada THL:n virkailijat pyörtymään.

– Onko teillä ollut hauskaa? No, nyt se loppuu, julistaa Niilo Sevänen, kun ikivihreä Killjoy rämähtää soimaan. Maskit pysyvät kiltisti yleisön naamalla, mutta lahkeet ja letit lepattavat taatusti.

Kuva 7 Insomnium

Insomnium-yhtye on jo 24 vuotta vanha. Never stop the madness!

Insomniumin jälkeen moni festarikansalainen alkaakin väsähtää. Nicolen keikka kaikuu satamassa huojahtelevien jonottajien korviin vain kaukaa.

Oman perjantai-iltani viimeiseksi musiikkielämykseksi jää laivan kannella viereisestä pöydästä esitetty Frederikin Volga, johon eläydytään niin antaumuksella, että järjestysmies pyytää hilpeitä musikantteja tamppaamaan jalkojaan hiukan hiljempaa.

Kuva 8 laivalähtö

* *

Luodin kyydissä uuteen nousuun

Lauantai-iltapäivänä Laukontorilla tuoksuu merkittävän vahvasti vanhalta viinalta. Se on melkoinen saavutus ottaen huomioon, kuinka vähän toisen festaripäivän ensimmäiseen kyytiin on tulijoita. Laiva on aiottuun lähtöaikaan niin tyhjä, että jäämme vielä vartiksi odottelemaan.

Lauantain Helvetin polkaisee käyntiin Silver Bullet Inferno Stagella. Silver Bullet voitti paikan festareilla Bändikilpailu Helvetistä -kisassa, eikä jää epäselväksi, minkä takia. Show on erinomaisen energinen herätys uuteen päivään.

Tasoittavan Gambinan perässä puolestaan voi harhailla kohti Kaaoszine Stagea. Siellä soittelee murhamusiikkia ainoa oikea Rytmihäiriö. Tämä on yhtyeelle jo neljäs kerta Saarihelvetissä.

– Tähän biisiin muuten sisältövaroitus näin jälkikäteen, toteaa Unto Helo kiljaistuaan ilmoille kappaleen Osaako huora uida.

Kuva 9 rytmihäiriö

Sanoiko joku Gambinaa? Jos muu festivaali ei olisikaan ollut K18, Rytmihäiriön keikka olisi ainakin ollut.

Hammashymyjä rankkasateessa

Väriharmoniaan vakavasti suhtautuvan koneheviorkesteri Ember Fallsin vilkaisun jälkeen suuntaan kohti Rock’n’Tits Stagea. Haaveilen burleskin näkemisestä, enkä ole ainoa.

Tämänkin piskuisen lavan lähelle pakkautuu väkeä, kun ihana Tampere Burlesque esiintyy, ympäristöön sopivin musiikein ja teemoin totta kai. Paljaan pinnan lisäksi nähdään niin nahkaa, ketjua kuin irtohampaita. Lavan kursailematon nimi saattaa herättää ensi alkuun epäilyksiä, mutta paikalla käynti hälventää ne. Täällä nähdään taidetta, ei kenenkään esineellistämistä.

Kuva 10 Ava Galactica

Ava Galactican burleskiesitys tulkitsi hammaskeijun elämää.

Kesken ensimmäisen burleskisetin helvetti repeää ja taivaalta alkaa vihmoa vettä. Yleisössä ei suuresti hätkähdetä, mutta kertakäyttöiset sadeviitat tulevat muotiin kuin sormien napsautuksella.

Puoli seitsemältä sade yltyy rankaksi ja lavoilla emännöivä Stella Polaire vitsaileekin, että syy lienee seuraavaksi soittavan Vorna-yhtyeen, jonka edellinen albumi oli nimeltään Sateet palata saavat.

Muoviviittojen merta ropisuttava sade unohtuu nopeasti, kun Vornan mahtava melankolia pyyhkäisee Viikinsaaren yli. Bändillä on vaikuttava kyky hävittää aika ja paikka: keikka tuntuu samaan aikaan kestäneen vartin ja kolme tuntia.

Kuva 11 Vorna

Mahtipontisesti murheellisen Vornan keikka sai yleisön unohtamaan sateen hetkeksi.

Lopussa, mutta onnellinen

Väki alkaa lopulta hakeutua aukeiden sijaan puiden alle sateensuojan toivossa. Joku edessäni liukastuu ja sotkee kilttinsä saveen, kun ruohikkoinen saari alkaa liueta mutavelliksi.

Moshpittien muodostaminen on muuttunut tavallistakin vaarallisemmaksi, mutta Diablo repii silti mielettömän yleisön Kaaoszine Stagen eteen. Diablon melodisessa mätössä on jotain kovin rakastettavaa, joka onnistuu iskemään yhtä kovaa kuulokkeissa kesämökillä kuin isolla lavalla. Innostun huutamaan mukana sopimattoman kovaa, ja olen kiskaista maskini henkeen. ”Voi perkele!”

Kuva 12 Diablo

Diablon Rainer Nygård kertoi bändin ikivihreän The Preacher -kappaleen ensimmäisen rivin siteeraavan hänen isänsä sanoja, kun tämä näki poikansa ensimmäisen tatuoinnin.

Tänään laivaan jonottaessa ei kuule nuottiakaan musiikkia. Sateen piiskauksen lisäksi lähtijöitä jyrsii Pyhäjärveltä käyvä puhuri, ja korviin kantautuu vain loputtoman tuntuisen jonon sadeviittojen pauke tuulessa. Kenelläkään ei ole kiire varaamaan kansipaikkaa.

Laivassa vaihdetaan kuivia vaatteita ylle ja mietitään, missä Tampereelle palatessa olisi lähin taksitolppa. Ikkunat ovat niin huurussa, että hurjana aaltoilevaa järveä niiden takana tuskin näkyy.

– Jatkot siellä missä eilenkin! hihkaisee iloinen ääni väkijoukosta laivan karahtaessa laituriin.

Eli Harju, teksti ja kuvat

Kuva 13 kylkiluut

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua